Wanna taste my curry?

Pohjois-Intian seikkailut osa 2

2008-12-20T08:31:00.000-08:00

Hahaa ja pitkaa kielta kaikille jotka olivat varmoja, etten saa kirjoitettua osa kakkosta! Mutta eihan se venynyt kuin tanne Intian reissumme viimeiseen iltaan (kuin myos osa mun ja Aliisan korteista, luonnollisestikin). Kohta on suunnitelmissa lahtea viimeiselle illalliselle Delhi Darbarin notkuviin poytiin ja ainakin mun ja Ainon tarkoituksena on massata kanaa kuin barbaarit konsanaan.
Lahtofiilikset on, no.. Toisaalta huipussaan siita, etta paasee joulun viettoon kotiin. Toisaalta voiko kukaan olettaa etta hihkuisimme riemusta paluusta kylmyyteen, harmauteen ja arkeen. Ehkapa arki tuntuisi silti hieman erilaiselta kaiken taalla kokemamme jalkeen. Sita toivomme, mutta kuinka todennakoista se sitten on..:D Voin ainakin omakohtaisesti sanoa ajallisesti yhta pitkan Espanjan matkani jalkeen, etta aika nopeaa se kaikki taas heittaa paalle. Vaikka en ollut kuin viikon Suomessa ennen Intiaan lahtoa!

Nyt kuitenkin muistin pikakelaus taakse Delhin paiviin. Aino jo kirjoittikin luksusjunamatkastamme, jonka aikana saimme kasityksen oman napamme venyvyysrajoista. Ja siita miksi intialainen keskiluokka on pyoreampaa sorttia. Jotain on jo kerrottu meidan Delhin tukikohdasta, eli Kavitan ja Sonnyn kodista. Taman sydamellisen pariskunnan pojat eli Aliisan koulukaverit saapuivat Delhiin joitakin paivia sen jalkeen, kun me olimme jatkaneet matkaamme etelaan. Harmittava ristiinmeno! Siita johtuen saimme kuitenkin nukkua heidan sangyissaan, jotka olivat luksuksisimmat sangyt koko matkallamme.
Valtavan kokoinen Intian paakaupunki Delhi+muutama paiva aikaa= huono yhdistelma. Lopputulos: Istumista autossa ja santailya paikasta toiseen. Oli mielettoman hienoa, etta saatiin "lainata" Kavitan ja Sonnyn autokuskia kaikiksi paiviksi, jotka vietimme Delhissa. Sen ansiosta emme joutuneet kayttamaan aikaa ja energiaa rikhsojen metsastykseen ja niihin sulloutumiseen, vaan keskityimme muun muassa Lootustemppelin ihailemiseen. Tama kauniin valkoinen ja yksinkertainen bahaitemppeli lumosi meidat taysin. Sisalta se oli rauhoittava ja seesteinen olo valtasi meidat vain siella hiljaa istuessamme. Ulkopuoli vangitsi visuaalisesti niin, etta loimme pitkia viimeisia katseita viela monta kertaa ennen alueelta poistumista ja sen jalkeenkin autosta kuikuillen.

Olipa myos toinenkin valkoinen rakennus, joka sai meidat hurmattua. Halusimme kayda omin silmin nakemassa yhden maailman seitsemasta ihmeesta, Taj Mahalin. Vaikka mulle tahan muslimien pyhattoon astuminen oli jo toinen kerta, se ei missaan nimessa ollut liikaa tai kyllastyttanyt. Alueen symmetrisyys ja koristelu on nerokasta. En nahnyt talla kertaa kuitenkaan sita lehmaruohonleikkuria, joka viimeksi kynsi alueella kasvavaa nurmea.
Olimme ottaneet koko paivaksi kuskin ystavamme Jessleen suositteleman matkatoimiston kautta. Paikan paalla Agrassa selvisi myos, etta pakettiin kuului opas, jota emme varsinaisesti edes olisi halunneet. Opas kuitenkin antoi meidan olla omissa oloissamme fiksusti ja kertoi lopuksi vahan faktoja Taj Mahalista kyselypohjalta.

Valkoisen ihmeen jalkeen jatkoimme matkaa temppelikaupunki Vrindavaniin.

The final countdown...

2008-12-20T08:17:00.000-08:00

Niinhan se on, etta kaikki hyva loppuu aikanaan..

..Aliisa siis tassa kokoaa ajatuksiaan ja pohdiskelee maailman menoa. Olemme tyttojen kanssa liikkeella sekavin tuntein - viimeinen ilta Intiassa enteilee loppuaan. Matkamme on tullut tiensa paahan. Mumbaihin palaaminen tuntui lopun alulta, mutta jospa tama olisikin vasta alun loppua - ensimmaisen pitkan reissun paatymista. Filosofisista pohdinnoista kevyempiin kerrontoihin. Olemme jokatapauksessa juuri nyt siina samaisessa Internet-kahvilassa, jossa aloittelimme blogimme kayttoa. Kuten hieman arvelinkin, matkan loppua kohden blogitekstien maara vaheni ja otteemme hiukan lepsui, MUTTA olemme silti sita mielta, etta tanne Intiaan on kuitenkin tultu paaasiassa nakemaan ja kokemaan. On kuitenkin ollut ilo huomata, kuinka moni ihminen blogia tosiaan seuraakin. Ymmarran kylla, etta blogiamme on viimeaikoina ollut melko vaikea seurata. Viikkojen takaisia juttuja on kirjoiteltu pitkin reissua, ja mikaan ei tunnu etenevan aivan kronologisessa jarjestyksessa. Saarakin tuossa vieressa napyttelee "Pohjois-Intian seikkailut osa 2":sta :D

Saavuimme tanne Mumbaihin eilen joskun aamun pikkutunteina. Nelipaivainen Goan aurinkolomamme olisi kylla saanut jatkua, mutta aikamme alkaa pahasti loppua kesken. Junan paatepysakki oli terroristihyokkayksen kohteena ollut Victoria Terminus. Viime kuussa sattunut terroristihyokkays nakyy ja tuntuu Mumbaissa. Hostelli, jossa yovymme on aivan Taj hotellin takana. Olisimme kovasti halunneet nahda hotellin edestapain, mutta poliisit ovat estaneet kaikenlaisen liikenteen alueella. Itse hotellikaan ei (kaikella logiikalla) taida olla auki. Tallakin hetkella olemme aivan yhden ammuskelukohteen eli Cafe Leopoldin vieressa. Kahvilan luodeilla hajotetut ikkunat on peitetty pitkilla laudoilla, ja toinen oviaukko on muurattu umpeen. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta, emme pelkaa oleskella niinsanotulla "ground zero":lla. Colaban kaupunginosa tuntuu itseasiassa olevan rauhallisempi kuin matkamme alussa.

Olisipas hauska repaista oikein kunnolla, perua lennot ja jatkaa reissuamme. Periaatteessa tasta voisi aloittaa uuden reissun - mutta niinhan me tavallaan aloitammekin. Paluu arkeen voi olla seikkailuistamme haastavin. Koulu, ihmissuhteet, elama, paatokset, rahahuolet.. voih. Kumpa osaisin ajatella positiivisemmin. Okei, myonnetaan. Kotiin on kylla nyt aika mukava palata. Viimepaivina olemme oikein tarisseet innosta, ja jotakin meista on aina valilla alkanut jannittamaan. Keta kaikkia meita onkaan asemalla vastassa.

Ehdotus: tulkaa kaikki!

Nyt lopettelen, mutta jos suinkin ehdin, palaan tanne viela myohemmin jatkamaan. Kuten aina, juttu jai pahasti kesken. Jos kuitenkaan en ehdi nettiin tanaan, tarinamme muistelu jatkuu sitten Suomen puolella. Suomessa lisailen loput kuvatkin. Nyt tytot kiitavat Delhi Darbariin viimeiselle aterialle! Nahdaan pian!! <3

-Aliisa

Tarkkailua

2008-12-20T08:01:00.000-08:00

Aino valaisee...

Nyt kun ollaan katseltu Intiaa noin kaksi kuukautta, niin taytyyhan meidan vihdoin puhua siita meille maailman tarkeimmasta asiasta: miehista. Maailman matkaajina haluamme valaista lukijoitamme Intian miehista.

Tyypillinen intialainen mies:
Ruumiinrakenne:
-luikku, mutta usein pituudeltaan aika lyhyt
-pitkat, OHUET jalat, joiden paassa lahes olematon takamus

Vaatetus:
-farkut tai useimmin puvunhousut (prassien kanssa), joissa alaspain levenevat lahkeet. Lahkeet muutenkin ylipitkat, ja laskeutuvat kenkien paalle.
-farkuissa mahdollisesti myos kirjailuja
-housut vedetty todella ylos, housujen takamus tiukka.
-useimmilla intialaisilla miehilla on loysa kauluspaita, jossa myos mahdollisesti kirjailuja

Kasvot:
-oljytyt (tai todella likaiset) hiukset. Muodikkaimmilla on keskijakaus.
-usein viikset
-huonot hampaat

Olemus:
-pollea, luulee olevansa erityisen hyvannakoinen
-palyileva katse, herkeamaton tuijotus
-"hauskat" jutut
-ottaa valokuvia lansimaalaisista naisista ilman lupaa
-ei ymmarra sanaa "ei"
-nahdaan usein kavelemassa kasi kadessa...toisen intialaisen miehen kanssa

Tata jaamme kaipaamaan <3.

in English:

As you probably know, We love men from all over the world. Now we have been checking out Indian men for almost two months. We want share this information with our readers.

Typical Indian man

The looks:
-body structure is skinny, and their lenght is quite short
-long, skinny feet and a tiny butt
-hair is very oily (or very greasy)
-the teeth are always very bad (maybe it's because of betel...)

Clothes:
-Formal straight pants or jeans, which have the seventies kind trumpet style
-Jeans can have some embroidery
-pants are worn really up and are really tight at the back
-most of the Indian men wear a long sleeved shirt
-a mustache

Appearance:
-thinks he's very good looking and acts like that
-hes eyes are all the time checking out western women. If the woman notices, he just keeps on staring.
-very "funny" jokes
-can be seen taking photographs with a camera phone from western women, without a permission of course.
-doesn't understand the word "no"
-can be seen walking in the streets hand in hand...with another Indian man.

We will truly miss this <3.

Aino and the girls

Karttataydennys

2008-12-17T08:28:00.000-08:00

View Larger Map

Gokarna

2008-12-13T09:03:00.000-08:00

Aino kirjottaa...
Ollaan siis nyt paikassa nimelta Gokarna. Saatiin vinkki tasta paikasta ashramissa yhdelta hollantilaistytolta. Mietittiin jossain vaiheessa, etta oltais loppumatka vaan taalla Gokarnalla ja skipattais...GOA(!). Varkala oli niin turistimesta, etta ajatus Goasta ei tuntunut sillon hyvalta, siellahan niita turisteja ja kaupustelijoita vasta onkin. Paatettiin kuitenkin tsekata molemmat paikat, eli Gokarna ja Goa, vahan nopeampaan tahtiin.
Gokarna on hindujen pyha kaupunki. Taalla pitaa pukeutua ja kayttaytya saadyllisesti. Tama kuitenkin patee vain kylan puolella, silla Gokarnalla on lisaksi useita rantoja, jossa saa olla bikineissa, eika edes intialaiset miehet tuu hairitsemaan ja ottamaan kuvia! Ollaan opittu taalla arvostamaan pieniakin asioita...
Ollaan oltu taalla nyt kolme paivaa. Tama on aika pieni paikka, ollaan syoty, shoppailtu, vahan patikoitu, veneilty ja tietenkin hankitty paniikkirusketusta. Taisinpa jopa tanaan vahan palaa, oon ite vahan huolimaton aurinkovoiteen levittaja ja se sitten kostautui. Me ollaan viela oikeesti aika vaaleita, vaikka ollaan oltu melkeen kuusi viikkoa INTIASSA! Mutta ollaan sentaan tehty muutaki ku maattu biitsilla.
Eilen mentiin Om beachille, ja oltiin just asetuttu mukavasti ottamaan aurinkoa. Siella rannalla kulki ympariinsa epailyttavan nakoinen sinisarvinen lehma. Lehma lahestyi meita, ja noustiin pyyhkeiden paalta valmiiksi pakenemaan. Meilla on vielakin vahan lehmakammo siita edellisesta hyokkayksesta Diulla. Lahdettiin ite pois alta kun aateltiin etta se vaan kavelee ohi. Mutta tama lehma kaveli maaratietoisesti Saaran pyyhkeen paalta Saaran kassin luo. Lehma kaiveli laukun sisaltoa, loysi sipsipussin...ja soi sen, muoveineen. Sitten se jatkoi tyynesti matkaa. Intialaiset lehmat syo ihan kaikkea, koska ne huolehtii taalla jatehuollosta. Niille kelpaa muovi, pahvi, paperi.. Naureskeltiin, etta olis ollu aika karu kohtalo jos lehma olis loytany laukusta vaikka passin tai luottokortin ja pistellyt poskeensa.
Ollaan koitettu luoda taalla sosiaalisia verkostoja. Siina ei olla oikein onnistuttu. Ensinnakin majoitusvinkin meille antoi hieman epailyttavan oloinen "Tom", jonka mukaan saadaan guesthouse "Shangri lasta" halvalla majoitus kun sanotaan vaan "Tomilta terveisia". No, mentiin sinne paikkaan ja kerrottiin tietenkin toiveikkaina silmaa iskien "Tomilta terveiset." Guesthousen tyyppi vaan katto meita, eika tosiaankaan tuntenu ketaan "Tomia". No, saatiin kuitenkin sielta huone, ja ihan hyva on. Aliisa sai lattiapaikan, maa ja saara nukutaan n.120 levyisessa sangyssa. Yritettiin viela myohemmin liittaytya taalla oleskeleviin travellaajiin. Tultiin syomasta illalla, kun huomattiin, etta rannalla on porukkaa ja musiikkia -> Jee, BILEET! Kaveltiin sinne ja istuttiin rinkiin. Pian tajuttiin, etta kukaan ei ees huomannu etta me tultiin! Ei kylla loppuen lopuksi tunnettu mitaan suurta yhteenkuuluvuutta niiden kanssa, talla rannalla taitaa olla pelkastaan tuota huumeporukkaa, eika niilla valttamatta kiinnosta tai ole tapana tutustua muihin..jos niille riittaa se, mita niilla on. No, onneksi meilla on toisemme.
Kivaa ja rentoa on kuitenkin ollu, paitsi etta maha(ni) on jatkanut jalleen temppuilua. Aika janna juttu, etta aiti Amman luona mina ja maha oltiin ihan valeissa, mutta nyt se on taas alkanut kiusata muun muassa herattamalla keskella yota ja pakottamalla nousemaan sangysta vessaan. No, toivotaan etta taa ei ainakaan enaa Suomessa jatku...
Eipa talla kertaa enempaa, paivien countdown on jo periaatteessa alkanut...

Next destination: GOA

Alright then.. where do I even begin! We apologize for not updating the blog earlier. There's just been so much going on during the past week, and I think the fast approaching departure (from India) is also keeping us off the Internet. We also tend to go online in the late evenings and sometimes the Internet cafe closes up even before we begin writing. But enough about excuses, let's get all of you back to today.
We are now in Gokarna, a town just a stone's throw away from Goa. We're staying at Kudle beach which is picture perfect: sandy beaches, flourishing nature, gorgeous hills.. if you climb up, the view is practically breathtaking. The sad sidenote I must inform you about is that we have hardly any pics from this beautiful place. This clumsy media design student broke the (my mum's) camera yesterday.. :( I think we now figured out how to snap some shots with it, but taking photos is no longer as freeing an experience as before. Trying to get back to the good stuff here, regardless of my cockups.
After enjoying a few relaxing days in the touristic beach resort of Varkala we headed towards Kollam, and to be specific, to mother Amma's ashram in Amritapuri. As most of you might already know, mother Amma is said to portray "God's love in human form", and she spreads that love by embracing people regardless of their backgrounds. Although we had all heard something about Amma, we could have never anticipated the impact the ashram would have on us and what we would get to experience in the days to follow.
We arrived in Kollam sometime in the afternoon and headed straight to the post office, because Saara had a lot of extra weight in her backpack which needed to be sent home immediately. The parcel posting process ended up taking an exhausting few hours and while Saara was busy filling annoying forms, Aino and I used the time to finally write some post cards. At the post office we also realized it was the Finnish national day! Our thoughts turned completely blue and white. After dinner, when the day was already anticipating its end we began to wonder if we would even be able to stay at the ashram having no reservation what so ever, and not knowing if we would be able to reach it before dark. Although we had some doubts, we were only an hour's rickshaw drive away from Amritapuri and we made it before sunset. From the outside, the ashram looked like a resort, the sight truly knocked out any expectations we may have had: tall, baby pink apartment buildings, a massive bridge joining the ashram to mainland instead of something modest and petite we had obviously assumed we would see. When the rickshaw pulled up to the front of the bridge, we were immediately aided by some ashram residents. They told us not to worry about accommodation - everyone was welcome and would have a roof over their heads. Needless to say we felt like were in good hands.
Once we arrived, we were asked our nationality. When told, they brought us information hand-outs printed in Finnish!! The hand-our guided us into the rules regarding life in the ashram. Along with strict guidelines on what not to wear, we were suggested to attend daily seva - volunteer work for the ashram's community. On the first day of our arrival, we met a French guy called Tsibo. He had lived in the ashram for five days and hadn't attended seva even once. He seemed to be really laid-back, perhaps looking for some new perspectives and viewpoints regarding his own life - just like us. Sometime during that same day we also heard of Mother Amma's long awaited arrival. We couldn't believe our luck. Mother Amma spends most of her year abroad, embracing people around the world. Lucky for us, she decided to come home for a quick visit before setting off to a long tour around India.
The following days taught us many things about the ashram way of life. People lived under a schedule consisting of meal times, curfews, prayer and meditation timetables, etc. Discipline and self-control are two words which pop out quite strongly in my mind when thinking of the people residing at the ashram. Nothing would work smoothly if it weren't for control. We were surprised by the amount of Finnish people populating the place. Since it seemed like the Finns were a major portion of the mass, we almost felt like our home country (on its own) couldn't offer many options for those misguided regarding their faith.
So.. mother Amma. In the afternoon following our arrival, she arrived. People cried, hugged each other, smiled openly where as others ran frantically following the car of their religious leader, creating some level of panic. Amma's arrival will stick in my mind as the realization regarding the level of impact one person can truly have on an entire community. On the next day, we were hugged by Amma. The experience is something I still can't quite put into words without offending anyone. All I can say is that she truly affects lives, and stands as an example to all of us. Less fighting, more loving.
From the ashram we took a river boat that took us through the Keralan backwaters to Alleppey. From there we continued through Cochin towards Mangalore. I was quite upset (with myself), because I hadn't contacted my old ISSH friend, Megan earlier. That same Megan from grade 6 (Obrhai), lives currently in Mangalore. Therefore missed what could have been a rather memorable reunion. Well, yet another thing to look forward to when visiting India again.
Getting to Gokarna (from the ashram) took 2 days of long train rides in uncomfortable conditions. We were literally unable to fit into the general class car (of one of the over-night train rides) so we had to bribe the ticket man in order to get sleeper beds for us. The same sort of bribing would never work in Finland. On the other hand, the same sort of situation (where you wouldn't physically get in through a train door) would also never happen in Finland. Once in Gokarna, we found it extremely hard to find accommodation. Everything was fully-booked, but thanks to a hint given to us by a random drug addict named Tom, we found shelter in Shargrila, an idyllic and affordable guest house on Kudle beach.
I woke up to the sound of cows mooing on the field surrounding the guest house area. For a second there, I could have sworn I was in Provence or Tuscany. Sitting on the porch with the sun kissing my face, I felt happy. Our final week in India was to be a good one, I just had a hunch. Once the girls woke up, they began making me rastas. I thought nothing was to come of the project, but currently I'm kind of liking this mess clouding my head.
Okay, once again I have to go and leave the ending of this reportage for later. Perhaps next time from Goa. Take care everyone!

-Aliisa

Karttapaivitys

2008-12-13T09:00:00.000-08:00

View Larger Map

Lehma soi mun sipsit.

2008-12-13T08:34:00.000-08:00

Heh. Pohjois-Intian seikkailut osa 2 on viela kirjoittamatta, mutta I promise, you will have it! Nyt keskitymme kuitenkin kertomaan kaikki matkan kaanteet aina Varkalasta tanne Gokarnaan asti (jonka muuten joudumme jattamaan huomenna!Goa kutsuu meita pikkusormellaan luoksensa. Hurja mielenjohde oli aluksi skipata se kokonaan, mutta olemme kai liian kaavoihimme kangistuineita ja uteliaita nakemaan sen kaiken hehkutuksen lahteen, siispa hyppaamme aamulla Margaoon menevaan paikallisjunaan).

No, Varkalasta siis. Siella viettamamme 5 paivaa olivat oikein rentouttavia. Luonto on suoraan postikortista, tai ehka viela kasittamattoman paljon natimpi. MUTTa. Paikka on muutettu (se ranta-alue siis) yhdeksi kaduksi, jonka varrella on pelkkia kiskurihintaisia kauppoja ja ravintoloita. Valilla joku myyjista huikkasi Mita kuuluun. Ja jouduimme Aliisan kanssa paastamaan ilmoille muutaman epatoivoisen Nouuuun niina kertoina, kun joku kysyi olemmeko Suomesta.

Jotenkin vaikutti myos silta, etta Varkalassa liikkuu vain Honey Moonia viettavia pariskuntia. Ehka paikka ei sitten ollut niin reppumatkaajien suosiossa. Ehka se on liian helppo siihen. Siita huolimatta tapasimme vakkariravintolassamme oman tyylisiamme ihmisia: kolmen koplan suomalaisia, jotka olivat kaikki tutustuneet toisiinsa pallontallaajissa. Sita kautta he loysivat toisilleensa matkaseuraa ja tapasivat sitten eka kerran lentokoneessa ja Mumbaissa. Jokaisella matkalaisella oli omat suunnitelmat, vaikkakin aikoivat paatya Thaimaahan suurinpiirtein samoihin aikoihin. Oli oikein kiva tavata mukavia suomalaisia. Totuuden nimissa taytyy sanoa, etta oomme olleet hieman rasistisia omia maanmiehiamme kohtaan taalla reissun paalla, toisin sanoen olemme laittaneet suut suppuun ja yrittaneet suunnata jonnekin muualle, kun ilmeinen suominaama on jossain nakynyt( tunnistaa aina!). Naiden ihmisten seurassa oli kuitenkin niin hauskaa, etta rasismi jai. Hyva niin.

Viisi paivaa helppoudessa sai meidat jo kaipaamaan jonnekin muualle. Hieman haikeina jatimme Varkalan kamppamme termiittipesaovineen ja hotellin ravintolan huolehtivan henkilokunnan, jotka soittivat Airia aina kun pyysimme ja pyysivat 650 rupiaa pesdyista pyykeista, jotka haisivat urealle.
Erityisesti Aliisa viehattyi Varkalan kauneudesta ja minun ja Ainonkin sydamet vei vahintaankin rannan mahtavat aallot, joiden mukana oli smoothia liukua rantaan ja koittaa haalia bikinin osia takaisin paalle rantahiekasta . Aikakello kuitenkin tikitti lahestyvaa paluuta ja oli aika siirtya. Otimme junan Kollamiin, jossa oli maara olla Aiti Amman ashram.

Kollamissa kavimme lapi monivaiheisen ja erittain aikaa vievan postituksen. Mina halusin lahettaa vahan ylimaaraista tavaraa kotiin ja tytot kortteja. Kortteja ei "tietenkaan" postitoimistosta loytynyt, joten Aino lahti metsastamaan niita kaupoista laihoin tuloksin ja mina menin hakemaan pahvilaatikon lahikaupasta tavaroitani varten. Kun olin teipannut kaiken jesarilla oikein huolella, joku tuli sanomaan, etta eihan siina sitten ole Oily itemseja. No olihan siella erilaisia oljyja. Ei muuta kuin auki vain ja hirvea selvitys mita voi lahettaa ja mita ei. Lopulta sain paketin postiin niin, etta olin kirjoittanut kymmenen kertaa "Contains no oily items!". Aliisa tajusi myohemmin, etta pakettiin livahti 2 huulirasvaa, jotka ovat oljypohjaisia. Toivottavasti paketti saapuu perille.

Iltapuolella alettiin ihmettelemaan, etta mistahan se ashram sitten loytyy. Kysymalla selvisi, etta sinne on matkaa noin 40 kilometria. En tieda miten olin selvittanyt, etta sen pitaisi olla Kollamissa, mutta se olikin Amritapurissa. Ihanan englantia hyvin puhuvan papan avulla sovimme rikshakuskin kanssa matkasta ashramiin. Sinne oli vaikea loytaa ja neuvoa kysyttiin taas monesta kulmauksesta. Perille paastyamme kello alkoi olla niin paljon, etta meita alkoi jannittaa yopaikan saanti. Ottaako ne meita ashramiin enaa tahan aikaan? Jos ne kaikki noudattaa sellaista rytmia, etta yhdeksalta nukkumaan ja neljalta aamulla heratys meditoimaan.

Huoli oli turha, silla saimme oman yksinkertaisen huoneen ja viela ilta-ateriankin. Juhlistimme Suomen itsenaisyyspaivaa koristelemalla ukulelea ja syomalla pastaa. Kuulimme ihmisilta huhun, etta Amma olisi saapumassa ashramiin seuraavana paivana. Mika tuuri meilla! Amma on lahes koko ajan jossain toisessa kolkassa maailmaa kiertueella, eika ikina tieda, milloin han tarkalleen viettaa aikaa omassa paa-ashramissaan. Monet ihmiset tulevat varta vasten siina luulossa ashramiin, etta tapaisivat Amman, mutta joutuvat usein pettymaan. Me oltiin siis melko etuoikeutettuja vahingossa.

Amman tulosta johtuen ashram oli paljon normaalia taydempi. Olimme muutenkin kuvitelleet ashramin joksikin ihan muuksi, kun sellaiseksi kuhisevaksi muurahaispesaksi, jossa kaikki toimii erittain organisoidusti. Alue kasitti temppelin, paasalin, kaupan ja ravintolan, juice stallin, internet-paikan, kirpparin ja noin 5 isoa korkeaa Tuiran kerrostaloja muistuttavaa asuinrakennusta.
Amma sitten tosiaan saapui toisena paivanamme. Se ei ollut pelkka huhu. Ihmiset olivat keraantyneet temppelin portaille ja niita ymparoivalle aukiolle sanomaan Ammalle namaste. Vihdoin kasinkosketeltava jannitys laukesi, kun Amman saattue saapui. En tieda olinko kuvitellut Amman kavelevan yksin lapi ihmisjoukon muodostaman kaytavan, mutta en ainakaan arvannut hanen saapuvan autolla poliisisaattue etunenassa ja asuntoauto heti perassa. Siita huolimatta se sai ihmisissa aikaan niin voimakkaan tunnereaktion, etta se hammensi meidat. Osasimme vain tuijottaa (ja koittaa nahda vilauksen Ammasta), kun ihmiset juoksivat hysteerisesti, haukkoivat henkea, itkivat, nauroivat, pyortyivat.. Jokainen yritti saada kosketuksen Amman kateen auton ikkunan lavitse. Me ajattelimme, etta ehdimme tavata Amman viela, joten mikas kiire tassa nyt on.

Ashramissa viettamamme paivat olivat leppoisia. Soimme ihania ruokia, seka ilmaista intialaista ruokaa etta halpaa lansimaisempaa, nukuimme hyvin (mun omia Lariam-painajaisia lukuunottamatta), kavimme kuuntelemassa laulutilaisuuksia ja istuimme temppelin katon meditaatiotilassa. Sielta naki upean auringonlaskun merelle ja yksi ilta jain sinne niin, etta olin aivan yksin. Kuulin paasalista kantautuvan laulun. Nukahdin siihen. Ei mulla varmaan ikina ole ollut niin rauhallinen olo kuin juuri siina.

Viimeisena ashrampaivanamme otimme urakaksi pesta pyykkia. Se vasytti meita kaikkia kovasti (nain taalla reissussa vieraantuu tyonteosta!) seka tietenkin tukahduttavan kuuma ilma. Aliisa paatti jaada huoneeseen lepaamaan, mutta mina ja Aino emme kuitenkaan malttaneet olla raahautumatta temppeliin, kun "Amma-kello" soitti ihmisia kokoontumaan. Temppeli oli viimeista nurkkaa taynna ihmisia, emmeka oikeen tienneet mita tapahtuu, kunnes naimme Amman kavelevan lahelta meita. Amma asettui omalle paikalleen ja aloitimme kaikki yhteisen meditointihetken. Muuten se oli oikein rauhoittava, mutta mun oli vaikea keskittya otsalta tippuvien hikikarpaloiden takia. Tila oli kuin kostea sauna. Meditaation jalkeen ihmiset saivat kysya Ammalta kysymyksia, mutta kaikki keskustelu kaytiin niin, etta me paikallista kielta osaamattomat saatoimme vain arvailla. Lopuksi Amma aloitti yllattaen laulun, johon kaikki yhtyivat mukaan. Jopa me! Siina sita vedettiin viisua luultavasti sanskritiksi. Sinne pain me ainakin yritettiin.

Kun laulu oli ohi, ilmoitettiin, etta erityisen surulliset ihmiset voivat nyt tulla Amman darshania, eli halausta varten. Me katottiin Ainon kanssa toisiamme. Eihan me erityisen surullisia oltu, mutta tama oli ehka meidan ainut mahdollisuus kokea halaus, silla lahtisimme seuraavana paivana. Takanamme ollut brittinainen kannusti meita menemaan: "Nyt jos koskaan!". Niin me asetuttiin jonoon.
Jono oli pitka ja kiemurteleva. Siina puskettiin selkaan ja jononojentajat koittivat pitaa kaiken kasassa. Tapasimme hollantilaisen tyton, joka oli myoskin tullut vain uteliaisuudestaan kokeilemaan, milta halaus tuntuu, vaikuttaako se jotenkin.
Aliisakin ilmestyi jonoon.

Pitkan jonotuksen jalkeen olimme melkein Amman edessa, jossa meita pyydettiin polvistumaan ja laittamaan oikea kasi siunausta varten valmiiksi. Meidan piti myos kertoa oma aidinkielemme Amman avustajalle. Avustaja huikkasi sen Ammalle, kun jokaisen meista vuoro tuli. Koko se halaustilanne menikin sitten niin nopeaan ohi, etta olin itse ainakin vahan pihalla, etta mita tassa tapahtuu. Amma otti minut rintaansa vasten ja kietoi toisen katensa halaukseen mun ymparille. Samalla han supatti jotain mun korvaan, mista en valitettavasti ymmartanyt mitaan. Halaus kesti noin 10 sekuntia, minka jalkeen avustaja tuuppaisi minut hellasti mutta nopeasti pois, jotta seuraava paasi Amman syliin.

Keskuteltiin halauksen nostattamista tuntemuksista tyttojen kanssa ruoalla. Kukaan meista ei ollut oikein varma, aiheuttiko se mitaan erityista tunnereaktiota, mutta ainakin itselleni tuli rauhallinen olo. Koskettavampaa oli silti nahda lahelta niiden ihmisten reaktiot, jotka olivat meita ennen. Se oli liikuttavaa. Ihmiset tuntuivat oikeasti saavan lohtua halauksesta, ja mika voisi olla sen kauniimpi naky. Moni itki. Luulen, etta ne ihmiset olivat avanneet tilanteessa sydamensa ja olivat tavallista haavoittuvaisempia. Itselle se tuntui aika vaikealta, kun oli niin pihalla, etta mita tassa tapahtuu. Yksi nainen meni halauksesta aivan sekaisin. Ihmiset arvelivat, etta hanella oli kuollut joku lahimmainen. Nainen huusi ja osoitteli taivasta seka nauroi hysteerisesti. Han kerkesi jonkin aikaa mesota, ennen kuin hanet ohjattiin lempeasti ulos.. Mietittiin, etta taisivat ne monet paikalla olleet lapset saikahtaa.

Ashramissa asui paljon suomalaisia. Eniten vakilukuun suhteutettuna, kuin mistaan muusta maasta. Suomalaiset halusivat tietenkin tietaa, milta meista tuntui tavata ensimmaista kertaa Amma. Osa oli asunut Amman laheisyydessa jo yli kymmenen vuotta, ja siksi heista oli varmasti tarkeaa tietaa, milta "ensikertalaisista", kuten he meita nimittivat, tuntui darshan. Vaikea sita oli selittaa, varsinkin kun ei halunnut ketaan loukata.

Viimeisena menimme viela kuuntelemaan rukouslauluhetkea, jossa Amma toimi solistina. Taustalla soittava bandi koostui tabloista, sitareista ja harmonista. Laulu oli uskomattoman kaunista ja tuntui tulevan jostain toisesta maailmasta. Minusta tuntui, etta sen hetken muistan viela pitkan ajan paasta.

Aamulla alkoi normipakkausoperaatio, joka hairiintyi yhden mun rinkkavarustukseen kuuluvan osan loistavasta poissaolosta. Olin edellisena iltana lainannut ukuleleni ranskalaiselle Tibolle, joka oli sita jo himoinnut saapumisestamme asti. Vannotin, etta se pitaa sitten kans palauttaa aamupalalle, sille me lahdettaisiin puolen paivan aikaan. Yhdeltatoista harhailin ympari ashramia koittaen saada jonkinlaisen nakohavainnon siita blondista nutturapaasta, joka perhana viekoon oli vienyt mun soittimen. Rinkka oli viela pakkaamatta ja huone siivoamatta, silla olin kayttanyt koko aamun ukulelen metsastykseen. Vihdoin sain kaivettua infosta Tibon huoneen numeron (mika olikin tyontekijalta varsinaista Sherlockin tyota, silla tiesin tasta retaleesta vain etunimen, kansallisuuden, sukupuolen ja arvioudun ian. Ashramissa oli todella paljon ranskalaisia.) Kun paasin kulkuluvan kanssa Tibon talon hissille, han tuli siina vastaan. Ja hups, en tajunnut etta lahdette nyt. Hups, olin yrittanyt etsia sua. Right.. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin - sain kullannuppuni takaisin! Sitten hirvea kiirepakkaus ja ryntaaminen laivalaituria etsimaan, josta tietenkin saimme intialaiseen tapaan eriavia ohjeita. Kun paikalle saapui muitakin lankkareita, paattelimme, etta olimme oikeassa paikassa. Aino kertoo enemman backwaterseista!

Ps. Lehma soi mun sipsit taalla Gokarnassa muovipusseineen paivineen! Se asteli melkein mun paalle ja tunki kuononsa mun laukkuun. Sinisarvilehma taisi olla Om-beachin kauhu, se hairikoi muitakin. Siina meni hyvat snacksit..

-Saara

...and the story continues

2008-12-03T00:05:00.000-08:00

Aliisa escaping the exhausting sun and heat...

I got up to the first day in Cochin, didn't I? As I mentioned earlier, while Aino was sleeping, Saara and I went on a small exploration. After walking around for a few hours, we found ourselves singing religious hymns (in Finnish) at a local Catholic church. The priest didn't seem to mind, and we decided to spend a while testing out the acoustics of the building. We have been feeling a bit Christmassy lately actually. I can only imagine how crazy people are going back at home, buying presents, decorating their homes and arranging season parties. To some people that might sound like hell, but Christmas is my favorite time of year with the lovely combination of serenity and hassle. I guess what I'm missing the most are the scents of approaching Christmas: gingerbread, glogi..

What I can smell right now is certainly not approaching Christmas, but an exotic mix of fish, mold, sea water, sun screen and sweat. Even though it sounds rather repulsive, I wouldn't want to be anywhere else right now. But more about this place (Varkala) once I finish off with Cochin.

In the evening, Aino was already feeling better and we were able to have dinner together. Saara and I were already planning the next morning's wake-up. We had decided to attend the Sunday service, that of the first Advent. Aino wasn't too interested, but Saara and I actually made it to the mass on time! The service started at 8.30am! :D We had a hard time following the mass, although some parts of it were done in English. All in all we got to experience something new, and after the service we felt the season spirit growing inside us. Aino joined us for breakfast at a nearby cafe. After that we decided to continue expoloring the isle. We walked through narrow allies and past deteriorating clay huts inhabited by poor families. Saara was fascinated by the children and coundn't stop taking photos of them. We couldn't help smiling seeing the happiness of the children as they saw their own photo on the camera screen. Other happenings in Cochin: Aliisa drank coconut milk straight from the coconut, Saara and Aliisa took a small boatride to Vypeen island and back to Fort Cochin, Saara and Aino stripped but naked for a full body massage, and the evening finale was a relaxing tabla & sitar concert.

On the following morning, at around 5am, we departed from Cochin. Our train was supposed to leave from the railway station at 6.10am, but ended up leaving at 5.45 instead. I can't believe we made it on time! Obviously there were no seats left for us so the luggage compartment had to do. There we slept uncomfortably for a few hours, but made it to Varkala before noon, and that's what mattered. This wonderful place was recommended to us by the two Swedish girls, Martina and Sara, who we met in Pushkar. Having now spent two nights here, we can confirm we're in paradise - a tropical heaven turned hell by the thousands of tourists.

It's now almost 3pm, and I'm ready to hit the beach. I have to find the girls first, but that shouldn't be too hard since the entire "resort" is conveniently located on one long road. In other words, they're here somewhere! :D Before I go, a word or two about pictures. Lots have been taken and they'll be posted here as soon as we finish with the actual writing-bit. I find that more important. There was just so much to tell this time. I could easily spend another two hours posting the photos, which I will - later. But now I'm off to find the girls.

- Aliisa (who's feet can't wait to touch the sand again)

Etelassa, missa kuukin on kuumempi...

2008-12-02T07:25:00.000-08:00

(Ainon vuoro)
Jatettiin siis Pohjos-Intia taakse, ja lennettiin tanne Keralan osavaltioon. Meidan lento oli viivastyny kolme tuntia joten piti hengailla lentokentalla. Tytot ei ollu ihan kunnossa, Saara oli jostain syysta tosi, tosi vasynyt ja Allilla oli viela vahan ripsan jalkimaininkeja. Taisin olla siis ainoa taysissa voimissa oleva. Lentokentalla kylla vahan kuumotti, kun terroristi-iskut oli niin tuore uutinen. Saara huomasi turbaanipaisen miehen, joka oli todella hermostuneen oloinen. Mies palyili kokoajan ymparilleen... Kun paastiin terminaaliin, Saara myos suunnitteli meille pakoreitin mahdollisen terroristi-iskun varalta. Noh hyva sille on nyt nauraa mutta lennon viivastyminen ei todellakaan ollut mieluisa uutinen, ja mielikuvitus oli kylla lentokentalla taysissa voimissaan..itse kullakin. Aliisa oli lentopelkoisena aika paineessa Intian sisaisesta lennosta, mutta Opamax tuuditti Allin jalleen suloiseen uneen, eika paniikista ollut tietoakaan. Itseakin vahan kuumotti budjettiyhtio Jetliten lento, mutta se oli ehka smoothein lento ikina! Aliisa on samaa mielta (tosin se oli Opanaxhoyryissa koettu). Kylla intialaiset lentoyhtiot on ihan jees! Kun astuttiin lentokoneesta ulos, ensimmainen lause oli "Taalla haisee ihan home!" jonka sanoi Saara. Kochin kaupunki on rannikolla, ja tosi etelassa, joten ilmasto on sen mukainen, eli kuuman kostea, huh. Luontokin on taalla ihan erilainen ku pohjoisessa, taalla on niin paljon kasvillisuutta ja palmuja! Otettiin prepaidtaksi ja mentiin Lounarin suosittelemaan hotelliin. Nukuttiin kolmestaan parisangyssa, koska kolmannessa sangyssa vilisi jotain pikkuotokoita. Mutta meidan huoneessapa oli telkkari!
Kochi oli ihan kiva kaupunki, vietettiin siella pari paivaa. Se oli kylla aika turistialue se missa me oltiin, mutta silti ihan kiva. Ikava asia siella oli, etta mahatauti iski jalleen. Herasin aamulla, ja olin niin kipea, etta paatin ottaa Aliisalta ripsa-antibiootteja etta se menis nopeasti ohi. Nappasin antibiootin, mutta sen jalkeen tuli aivan jarkyttava olo, ihan erilainen kun edellisessa mahataudissa. En pystynyt nukkumaan enka olemaan oikein missaan asennossa. Tarisin vaan, ja mahassa aivan kamala kipu. Oli pakko ottaa puhelu kotiin kun ei oikein tiennyt mita se oli. Mietittiin jo, etta kutsutaan intialainen laakari paikalle. Paadyttiin sitten soittamaan Saaran iskalle, joka on laakari. Ermo oli kuitenkin sita mielta, etta nuo oireet kuuluu normi mahatautiin kun kuumettakaan ei ollu, ja nyt kannattaa vain levata. Ajatus "vain lepaamisesta" siina olossa tuntui kylla sietamattomalta, mutta paatin uskoa. Ja niin se vain menikin muutamassa tunnissa ohi, ja illalla olin jo valmis syomaan tyttojen kanssa. Lyhyt tauti oli se,ja hyva niin.

Kochilla meilla oli paljon aktiviteetteja. Tytot kavi muun muassa katolisen kirkon messussa (itse jain nukkumaan), kaytiin kokovartalohieronnassa Saaran kanssa ja kaytiin myos tablakonsertissa. Saara ei tiennyyt, etta kokovartalohieronnassa ollaan alasti, ja vahan hammentyi kun hierojanainen aluksi vain totesi: "Okay, now take everything off." Mutta 50 min. hieronta oli kylla ihana, ja tuli tarpeeseen. Tablakonserttikin oli oikein rentouttava.
Kolmen yon jalkeen lahdettiin junalla tanne Varkalaan. Kuten aina, juna-asemalla tuli taas kamala hossakka. Luultiin, etta meidan juna lahtee klo6.10 aamulla, mutta juna Varkalaan lahtikin jo 5.45. Juostiin rinkkojen kanssa pitkin asemaa laiturille, eika ollut ihan selvaa, oliko juna edes oikea, kun kukaan ei oikein osannut neuvoa. Hypattiin junaan, joka oli ihan taynna. Meilla ei ollut mitaan paikkalippuja, joten mentiin nukkumaan matkatavarahyllyille. Kuten arvata saattaa, hylly oli todella kova, mutta saatiin kuitenkin hyvin nukuttua. Matka kesti 4 tuntia. Kysyttiin taas neuvoa, milloin pitaa jaada pois. Aliisa meni viime hetkella viela vessaan ,ja juna hidasti. "Hurry up, madam, this is your stop!!", miehet huusivat. Luultiin jo, etta ei ehdita, mutta miehet auttoivat meita ottamaan rinkat akkia, ja Aliisakin ehti. Niin oltiin Varkalassa.
Taa on viela etelammassa kuin Kochi, joten taalla on ehka viela vahan kuumempi. Mutta Varkala on ihana! Taalla on aivan mahtava hiekkaranta, rantakahviloita, aina ihana ilma, tosi hyvia kalaruokia... Tanne vois jaada joksikin aikaa. Meidan majoitus on halvempi kuin koskaan aikaisemmin talla matkalla. 250 rupiaa, eli noin 4 euroa yhteensa. Huomattiin kylla pian, etta huoneen vessan ovessa on termiittipesa, ja eilen loydettiin lattialta tuhatjalkainen. Mutta tuhottiin muurahaispesa myrkylla, ja mina vanhana karpaasina vein tuhatjalkaisen ulos. Huh me INHOTAAN otokoita!! Ja huone haisee oikeesti vahan homeelle... Taa on spurguin huone missa me ollaan oltu, mutta kai sekin pitaa kokea.
Ollaan oltu taalla nyt pari paivaa. Lahinna vaan chillailtu, oltu rannalla, siemailtu mangolasseja, kavelty ympariinsa... Taalla Varkalassa on muuten hirveesti ruotsalaisia, ei kylla tiedeta, miksi.. Taalla on ihanaa olla, mutta tuntuu silta, etta taalla me ei valttamatta tavata kaltaisiamme. Pitaa nyt kattoo kuinka kauan taalla viihdytaan, mutta onhan meilla kolmestaankin kivaa :).
Huh eikohan taa ollu tassa. Koitetaan paivitella ehka jatkossa vahan useammin tata blogia.

Aino

Aliisa writing again after a reasonably long break..

So, it's been a while. Hope you're all doing well (wherever you may be). Thank you for the lovely comments and messages you've sent us so far. I was touched by the amount of messages following the Mumbai terrorist attacks. I'm also very glad to say we're doing perfectly fine - all limbs attached and functioning. As you may have already heard or read, we were in Delhi at the time of the attacks. We were very lucky to be staying at my school mate Roy's parent's house, located in an area some distance away from the city's touristic centers. Roy's mum, Kavita informed us about the attacks as they were happening, and we turned on the TV. Horrified by the situation, we began pondering whether it was safe for us to travel to the areas around the capital. We had already planned a visit to Agra and its famous Taj Mahal for the following day - had even booked a personal driver! Kavita suggested skipping the trip due to potential traffic and obvious safety reasons. We thought a while about doing just that, but decided otherwise. The decision was the right one, because we did end up having a safe, and awesome day visiting one of the seven wonders. The temple city of Vrindavan, was however a huge disappointment. Our one-hour visit consisted of rude locals, misleading directions and unnecessary mix-ups. And I suppose the saddest thing was that we didn't even get to see a single temple!

I apologise in advance. I'm currently having problems progressing in a chronological order.. Let's go back in time, shall we? - to the time of our visit to Pushkar and its highly anticipated camel safari. I was already feeling a bit better (following my horrid episode of barfing), and decided I was up to the trip. Sadly just before the departure Aino started feeling ill again, but also decided she was able to join. The camel safari was something purely strange. Us three along with camels and riders for each - about to spend a night in the open dead desert far from the city and its endless hassle. We couldn't have been more wrong. In a hilarious way, we ended up being rather disappointed by it all. Sure there were camels, and sure there was sand, but the exact spot of our camp out was conveniently located next to a road leading to Pushkar city. Also the sounds of wedding festivities echoed in the area and we definitely didn't feel excluded from the outside world.

My camel rider was rather repulsive, but besides that I found the actual camel riding quite enjoyable. The camel assigned to me was Diamond, a well-trained yet rebellious 3-year old. Krishna, 5, was the slow, gassy one who farted shamelessly through the dark desert night. However, Aino recons riding him was "alright" and we all agree he was beautiful with his henna-decorated fur coat. "Commando", ridden by Saara, was the alpha male of the bunch, and often lead the group. He was the oldest at 7 years, quite bad tempered and grunted every now and then keeping us on our tip-toes. However, slept like a baby - unlike one of the camel riders who snored extremely loudly. But then again (according to some observers), so do I! :S

Moving on to other cities and happenings.. Delhi. As I already mentioned, we stayed at Roy's. From the moment of our arrival, we were blown away by the hospitality and kindness of the Dutta family, and that of Kavita's in particular. She truly wanted us to enjoy our stay and that we did. Our stay in Delhi differed from the previous places in more ways than one. We felt taken care of as supposed to being lost and independent. During our stay, we were able to use the family's driver and, for our pleasant surprise Kavita had also arranged a personal guide for us, Abi. Needless to say, we had no problems what so ever, only the lack of days. There was so much to see and just not enough time. A major portion of our Delhi-stay was also spent on shopping. It was something we hadn't really been able to do before. Being a backpacker, everything you obtain, you also carry on you back. We had planned on sending some things home to lighten the burden, but came to that a bit too late. In other words we're still carrying that same weight on our backs today.

On the night before our departure from Delhi, we had a lovely dinner with the Dutta family. Roy's father, Sonny had also arrived from a business trip along with two other Finnish guests. At this point I have to say the food was amazing. For the first time in India, I ate chicken. And the incredible yogurt dressing was home-made. Cheers to the amazing chef! I had felt a bit funny in the tummy on that day, and it all came down to the tummy bug which had bothered me since Pushkar. This time it was diarrhea, and it kept me up almost all night. I was a bit anxious about the next morning's flight to Cochin, but left the disease into the hands of Imodium. From personal experience, I can now confirm that the drug really works. Saara was feverish on that same night, but was feeling a bit better the next day. Although from what we've written, it might seem as though we've been ill constantly, but I feel we've stayed quite healthy - considering the foods we've consumed and the places we've visited. Staying at Roy's was enjoyable, and compared to our first ever hotel in India, the KGN, pure luxury.

I must really speed up with this, so much to write and the internet cafe is already preparing to close up. Next stop: Cochin. At the Delhi International airport, only two days after the Mumbai terrorist attacks, we felt shivers of paranoia running through our spines. Our flight was delayed by 3 hours and we were literally stuck in a potential target of terrorism. (Side note: Aino ate a mayo sandwich). Saara spotted a suspicious looking turban head and started planning the fastest emergency (exit) route for us if something was to happen. Luckily nothing did, and our flight was a success. We landed in Cochin, took a pre-paid cab to Fort Cochin, an isle near the mainland and decided to stay at Elite hotel. By the way, we've been highly amused by the names of crappy hotels we've stayed at. Royal Palace, Elite.. what's next?

Cochin was a pleasant surprise. We spent two days and three nights there, and knew Kerala (the region) was worth all the waiting, and all the stinky sleeper-bus rides. On the morning following our arrival at Cochin, Aino began reacting to the mayo sandwich she had eaten at the Delhi airport. She felt incredibly sick, and almost to the point we felt we needed a doctor. Aino rang up Saara's dad (a doctor) and got confirmation that what she was experiencing was an early state of something which could progress into something, but which was nothing to be scared about at that particular moment. Although feeling nauseous, she finally fell asleep and stayed in (at the hotel) whereas Saara and I pursued to explore some of the near surroundings. We found the beach, two catholic churches and decided to pay a visit to one of them. But more about that (and lots of other stuff) tomorrow - the race against time is over, I was defeated.

To be continued..

Pohjois-Intian seikkailut, osa.1

2008-12-02T06:46:00.000-08:00

Oomma nautiskelleet taalla olosta niin, ettemme oo malttaneet kayttaa aikaa netissa roikkumiseen. Nyt kuitenkin rupesi tuntumaan silta, etta aivan laiminlyomme teita uskollisia lukijoita (Jos teita viela on!:D Listan mukaan ainakin viela 16 kappaletta). Myos asiaa on alkanut kertya kiitettavasti. Tahan asti olemme kirjoittaneet spontaanisti, mutta nyt jouduimme tekemaan ranskalaisia viivoja. Onhan kerrottavaa jopa sielta "keskella eramaata"-kamelisafarista asti! Koitan parhaani mukaan kaivella taysin relaksoitunutta muistiani, jospa se edes vahan jaksaisi aktivoitua..

Kamelisafarin saimme jarjestettya guest housen pomon kautta. Olimme kuulleet Saralta ja Martinalta, kahdelta ruotsalaiselta tytolta (jotka sattuivat olemaan Mumbaissa iskujen aikaan!:( ), etta kyseinen pomo on erityisen laid-back-ihminen. Jopa niinkin, ettei kaikki sovittu aina pidakaan.. No meidan kamelisafaria ei onneksi peruttu, mutta esimerkiksi huoneen maksun suhteen saimme aina kuulla "later..". Eika mitaan nimia tai passeja kyselty.

Viela 20 minuuttia ennen kamelisafarille lahtoa Aliisa ja Aino olivat epavarmoja omasta matkustuskunnostaan. Itsea alkoi jo vahan hirvittamaan, etta pitaako tassa ihan kahestaan lahta jonkun kamelimiehen kanssa aavikolle. Tytot nappasivat kuitenkin Imoa naamaan, ja niin sita lahdettiin keikkumaan siella korkealla Krishnan, Kamandon ja Diamondin selassa. Minun "Kommando" oli aika aksy pakkaus, sain mm. kamelin syljesta paalleni. Sen sijaan Krishna laahusti aina sata metria muita jaljessa Aino kyydissaan. Jokaisella oli myos oma kamelikuski. Ainolla kavi paras tuuri, kun kuski sattui olemaan naimisissa ja englantia osaamaton. Aino sai rauhassa katsella maisemia ilman minkaanlaista hairintaa.
Minun kuskilla Piitalla oli viikset, joita voisin kuvailla pahimmiksi nakemikseni himokoyrijaviiksiksi. Viikset hamasivat, silla Piita oli oikein leppoinen vanha ukko, joka valilla luikautti laulun tai pari, ja herttaisesti yksinkertaisella englannin kielellaan selosti ympariston tapahtumia. Sain kuulla, mitka puut olivat mangopuita ja missa loytyi ruusupelto.
Aliisan kuski sen sijaan oli melko tapaus. Jo siina vaiheessa, kun han haki meidat guest houselta, sanoin tytoille, etta nyt muuten joudutaan pitamaan makuupussit tiukasti kiinni, ettei hotel K.G.N:n tapahtumat toistu. Kamelin selassa kuski meni hiukan liian lahelle Aliisaa, naytti hiukan liian pollealta, puhui hiukan liian vihjaavia siita, etta haluaisi lahtea Aliisan kanssa Diulle lomaa viettamaan. Ja naytti identtiselta kamelinsa kanssa. Mahtoi olla monen vuoden yhteistyo takana, kun olivat jo ulkoisesti alkaneet sulautua toisiina.. Aliisa oli erittain kuvottonut miehesta ja teki sen hanelle myos selvaksi. Miehen alykkyysosamaara ei taitanut kuitenkaan riittaa sita tajuamaan. Sen tajusimme siina vaiheessa, kun mies kertoi jarkahtamattomin silmin samalla ruokaa aanekkaasti massyttaen, etta Suomessa ei ole uskontoa. HAN on hindu, eika ikina voisi syoda lehmaa, niin kuin suomalaiset, mutta jos han olisi Englannissa, silloin han varmasti soisi lehmaa.

Naimme auringonlaskun dyyneilla kuunnellessamme kahden pikkupojan soittamaa jousisoitinmusiikkia. Ohjelmistoon kuului Jaakko kulta ja yksi intialainen kappale. Pojat hengasivat tietenkin aina samassa paikassa odottaen turistisafarien auringonlaskupysahdyksia, mutta olivat tosi suloisia ja vilpittomia. Kun parkkeerasimme nukkumapaikalle, pojat tulivat myos auttamaan kamelikuskeja nuotion sytytyksessa ja ruoan laitossa. Ruoaksi soimme aloo gobia (ihanaa kukkakaali- ja perunapaistosta), kanelin makuista chapatia ja dalia. Aika vaatimattomista aineksista miehet olivat kylla onnistuneet taikomaan herkullisen aterian. Katsoimme nimittain lahtiessa ruokakassien olevan aika kamaisia. Ruoan aarella lauloimme myos yhden suomalaisen laulun kuskeille, jotka eivat kuunnelleet lainkaan, vaan kaantyivat vain selka meihin pain juttelemaan omia juttujaan. Meinattiin jo hammenyksissamme keskeyttaa laulu, mutta aavikkolaulu on niin harvinaista herkkua meille, etta jatkoimme laulun loppuun asti.

Nukkumapaikan oli tarkoitus olla taysin eramaassa. Siella olisi kuulunut olla taysin hiljaista. Asetuttuamme mukavasti makuupussien sisaan lukuisten vilttien alle, alkoi meita jo monta paivaa vainonnut haamusiikki pauhaamaan kaupungin suunnalta. Emme voineet siis olla kaukana. Kohta kuului rekan porinaa ja ajovalot valahtivat. Siita huolimatta tahtia oli ihana katsella nuotiota lukuunottamatta taydellisessa pimeydessa. Yoseuralaiseksi meita vasten painautui aavikkokoira, jonka nimesimme Diun guest housen koiran Tommyn mukaan. Muita yoseuralaisia meilla ei onneksi ollut (aluviltin alla tykyttavien hyppytorakoiden lisaksi), joten Aliisan kuskikin oli loppujen lopuksi ihan harmiton.

Seuraavana aamuna lahdimme takaisin Pushkaria kohti, etta ehtisimme varmasti Delhiin menevaan junaan. Jokaiselle meille eksoottisena kokemuksena kuului viela aavikkopaskalla kaynti. Tunsimme itsemme aika karpaaseiksi. Aliisalla oli myos elamansa ensimmainen aavikkoripsa, joka oli hanelle muutenkin matkan eka mahatauti. Ei muutakuin taas Imoa naamaan, jotta junamatkasta selvittaisiin.
Bussimatka Pushkarista Ajmerin juna-asemalle suoriutui matkan spurguimmassa bussissa, jossa oli myoskin ahtaimmat oltavat. Joka suunnasta tuupittiin eika istumapaikasta voinut kuin haaveilla. Itsella nousi jo aamupalat monta kertaa kurkkuun, mutta olo helpotti, kun istuttiin luksustilavassa ja luksuskalliissa junavaunussa (josta Aino kertoikin jo aiemmin!) matkalla Delhiin.

Delhin paivista jatkoa myohemmin. Kayn ostamassa lisaa vetta. Ja jokapaivainen Varkalan sahkokatkoskin tulee varmaan kohta.

-Saara

Kartta

2008-11-29T05:23:00.000-08:00

View Larger Map

Delhi

2008-11-26T05:05:00.000-08:00

Aino kirjottaapi..
Aliisa ja Saara halus viela menna shoppailemaan, paatin kuitenkin itse uhrata aikaa ulkomaailmaan yhteydessa olemiseen, eli nettiin.
Kaikki on siis hyvin taalla. Oltiin buukattu junaliput Ajmerista (ensin pitaa menna bussilla Pushkarista Ajmeriin) Delhiin jo Diulla. Diun nettikahvilan isanta Husein diilas meille junaliput, jotka oli meidan mielesta epailyttavan kalliit. Husein selitti hinnan silla, etta tama junavaunu on todella hieno, missaan halvemmissa vaunuissa ei ollu enaa paikkoja. No, paastiin junaan mutta ei se nyt mitenkaan erityisen hieno ollu, melkeen Suomen vanhojen pikajunien veroinen. Junamatkan alussa huomattiin, etta ihmisille jaettiin vesipulloja. Meilla oli jo tietenkin omat pullot, mutta laitettiin ne akkia piiloon jos mekin saatais vetta. No, saatiin vesipullot ja oltiin jo ihan mielissaan, mutta ei aikaakaan, ku tarjoilija toi meille tarjottimella ruokaa, ja teeta. Ihanku lentokoneessa. Oltiin valmistauduttu selviamaan pelkilla sipseilla iltaan asti. Oltiin ihan ahkyssa aterian jalkeen mutta pakkohan meidan oli syoda ku kerta maksettiinkin. Meni muutama tunti, ja meille tuotiin snacksia... Junamatkan loppupuolella meille tuotiin viela paa-ateria, ja oltiin siina vaiheessa jo aivan taynna, mutta pakko sita oli maistaa. Aloin ruokalevolle, mutta pian Saara heratti mut, meille tuotiin jaateloa. Aivan uskomatonta, oikeesti teki pahaa syoda niin paljon, taman takia liput oli niin kalliit! Ja taman takia ylaluokkaiset Intialaiset on aika usein vahan pyoreita... Paastiin perille ja otettiin riksa meidan majoituspaikkaan. Saatiin siis majoitus Aliisan kaverin Royn perheen luota, jotka on siis intialaisia.
Ollaan shoppailtu pari paivaa ja nahty nahtavyyksia, Lootustemppeli oli niin ihana!! Meilla on ollu auto ja kuski kaytossa, ja Royn aiti on jarjestanyt meille jopa oppaan, Abbyn. Kotona ollessamme perheen kokki on tehnyt meille aivan ihanaa ruokaa ja perheen palvelija on pessyt meidan pyykit. Ei siis valittamista... Ollaan oikeastaan aika hammentyneita tasta kun ei ole tottunut tallaiseen. Huomenna tehdaan paivareissu Agraan, jossa on siis Taj Mahal. Samalla kaydaan katsomassa temppeleita Vrindavanissa. Huh, kiiretta on pitanyt, ja itse ainakin odotan matkan seuraavaa laid-back-osiota koska tykkaan nukkumisesta niin paljoooooon! Tytot ei ymmarra, etta ihmisen kuuluu nukkua kymmenen tuntia yossa. No joo, kirjotellaan sitten myohemmin lisaa, nyt pitaa menna shoppailemaan..:/

So everything is okay here, we will write later more in English too, sorry!

Aino

Tuoreita vihanneksia?!

2008-11-22T06:22:00.001-08:00

Hyvastelimme Udaipurin prameissa puitteissa. Rakas ystavamme Lounari johdatti meidat jalleen kerran mielettomaan ravintolaan, jonka jarvimaisemissa ihailimme eri valoissa hohtavaa Udaipuria. Nama LP:n suosittelemat paikat pistavat vain valilla mietityttamaan, onko tuo opus nyt sitten aivan suunnattukaan reppumatkaajille... Taman raflan tarjoilijat lievasti nostelivat kulmiaan, kun lampsimme sisaan resuisina suoraan kaupunkikierrokselta. Ravintola oli aivan tyhja, mutta meilta kysyttiin, onko meilla poytavarausta. Suostuivat kuitenkin lopulta johdattamaan meidat nurkkapoytaan piiloon muiden tulevien asiakkaiden silmista, ettei etiketti aivan vaurioituisi. Lookimme kruunasi Aliisan siniraitainen pyyheviitta, jonka tarjoilija kiikutti unohtuneen pitkahihaisen paidan korvikkeeksi.

Loppujen lopuksi meilla oli kuitenkin parhaat nakymat jarvelle ja henkilokuntakin oli miellyttavaa. Aino soi ensimmaisen liha-annoksensa Intiassa ja mina popsin lammasta. Oli muuten ehka mureinta lampaanlihaa ikina! Harmi vain, etta kauniin livesitar- taustamusiikin peitti naapuribaarista pauhaava moka- taisi olla Octopussy screenilla.

Udaipur kahdessa paivassa tuntui liian pikaiselta. Kaupunki aukesi meille lahinna eri rakennusten kattojen kautta. Periaatteessa hengailimme koko ajan katolla; soimme, joogasimme, luimme, otimme paahieronnan.. Ja koko Udaipur naytti sielta kasin niin satumaiselta. Kun astuimme kadulle, loytyi taas normi-Intia lehmanpaskalajineen ja koyhyyteneen. Turisteja oli myos ahdistukseksi asti. Mutta Udaipur seuraavalla Intian matkalla? Miksipas ei! Ainon kanssa todettiin silti, etta tanne ei tultas haamatkalle. Vaikkakin lahtoillan maailman romanttisin ravintola kynttiloineen ja kuhertelusoppeineen sai tytot romanttiselle mielelle, taisi poikaystavat pyoria kovasti mielessa.:)

Siirtyma jarvikaupungista toiseen ei sujunut ihan vaivattomasti. Aikaisemmat sleepperibussikokemuksemme olivat olleet omasta mielestani hyvia, tyttojen mielesta vaihtelevia, mutta tama kerta oli kaikkien mielesta jotain ihan muuta.
Bussin loytaminen sujui vaivatta (vanhasta viisastuneena ei tiristelyja!), mutta bussiin astuessa ei haluttu todeta sita oikeaksi. Bussissa leijaili virtsan ja tupakansekainen haju, joka sai meidat heti alusta asti voimaan pahoin. Meidan paikat loytyi bussin peralta, ja petiemme alapuolella istuskeli melkolaisen arvelluttavaa sakkia. Loyhkaan lisaantyi alkoholin vivahde. Eka kertaa koytin rinkan oikein kunnolla kiinni, ja vielapa nukuin sen paalla. Bussin pomppiessa paa osui jatkuvasti kattoon ja oksennus luikerteli jo monta kertaa kurkussa, kun alapuolella istuvat alkkikset eivat antaneet meidan edes avata ikkunaa, jotta olisi saanut edes vahan raikasta ilmaa.. Silla matkalla ei paljon nukuttu. Kukapa nukkuisi armottomassa tuijotuksessa, joka kohdistuu juuri sinuun lukuisista ahneista silmapareista. Lisaksi bussin sisalla poltettiin tupakkaa ja joku oksensi meidan alapuolella. Kun kusitaukoa ei vain kuulunut, Ainon uribagi paasi eka kertaa kayttoon. Ja tama on juhlimisen arvoinen asia: se toimi! Hyvasti tiristelyt!

Pushkariin saavuttiin taas kerran "onnellisesti" aamuyosta. Meilla kavi taas kerran hyva maiha guest housen kanssa. Jouduimme herattamaan oven edessa viltilla nukkuneen pikkupojan, joka tomerasti ilmoitti, etta huone loytyy. Aliisaa meinasi naurattaa taman arviolta 11-vuotiaan pojan patevyys, ja han kysyikin, olisiko paikalla mahdollisesti jotain muutakin henkiloa. Ei kai poika nyt voinut huoneiden luovutuksesta vastata? Paikalle saapuikin kohta paikan pomo pelkka pyyhe lanteillaan ja ilmoitti, etta menkaa vain nukkumaan siita, kaytannon asiat hoidetaan myohemmin. No, huonetta eika aamupalaa ole viela nytkaan maksettu, eika mitaan passeja kysytty. Saimme myos huomata, etta pikkupoika todellakin vastaa huoneiden luovutuksen lisaksi kaikesta muustakin, kuten tarjoilusta, lakanoiden vaihdosta, siivouksesta ja guest housen vartioinnista. Don't worry madams, I'm here 24/7!

Olemme kuulleet paljon kehuja kauniista Udaipurista, mutta Pushkar on mainittu lahinna hyvana shoppailupaikkana. Meille Pushkar taas on nayttaytynyt sievana ja rentona paikkana, jossa shoppailu on jatkuvan kusetuksen takia lahinna vain rasittavaa. Jarvi on noin kymmenen kertaa Udaipurin kuivunutta lammikkoa kauniimpi, ja ymparvoivat vuoret tekevat sellaisen lintukotomaisen olon. Taalla on paljon lankkareita, mutta ei yhta arsyttavan oloisesti kuin Udaipurissa.
Tapasimme kadulla hauskat nelikymppiset australialaiskaverukset, jotka pyysivat meidat heti mukaansa illalliselle. Jessleella ja Shellylla on tarkoituksena matkustaa ensin Intiassa ja jatkaa sitten Nepaliin. Leidit olivat hyvaa ruokaseuraa, ja halusivat lopuksi tarjota meille koko illallisen. Rakastuimme ravintolaan, koska siella saatoimme syoda ihan mita vain salaateista lahtien, silla kaikki oli valmistettu puhdistetulla vedella. Kurkkua, tomaattia ja papaijaa!
Yksi annos jai kuitenkin kokonaan syomatta, ja se sattui viela olemaan taydellisimman nakoinen sienipasta- annos. Eras meidan seurueesta oli jo useamman kerran paivan aikana maininnut oksuolosta.
Aliisa oli saanut Delhi-bellyn.:(
Ravintolan vessa tuli harmittavan monta kertaa tutuksi ja hotellilla sama jatkui. Nyt Aliisan vointi alkaa jo olla parempi, mahdollisesti kiitos siita kuuluu pahoinvointilaakkeille. Ruokaa on kuitenkin saatu jo menemaan mahalaukkuun, joten ehka huominen kamelisafari saattaa olla hanenkin kohdallaan mahdollinen. Banaania vaan nassuun, lepoa ja Ainon ja Saaran huolenpitoa!

Nyt taytyykin lahta sukkuloimaan guest housia kohti, tapaamme kohta kamelimiehen. Saamme kuulla huomisen safarin aikataulusta ja dyynikohteesta. Kulkeminen tuolla tapotaysilla kaduilla ei ole mitenkaan erityisen nopeaa, silla taalla on nyt haakausi. Olemme todistaneet jo neljan eri haaseurueen kulkua. Se ei ole mitaan ihan hiljaista hommaa. Musiikki on olennainen osa juhlintaa, ja ilmeisesti jokin Wagnerin haavalssia vastaava intialainen tablarumpuhassakka soi jo meidan takaraivossa. Juhlarummut alkavat parisemaan jo kahdeksalta aamulla ja mukaan liittyvat pian syntikka ja torvet. Elakointi jatkuu aamuyohon, ja toistuu siis ilmeisesti JOKA paiva, kunnes Pushkarin kaikki tuoreet haaparit on saatu juhlittua. Haat kestavat kahdeksan paivaa. Pahimmatkaan suomalaiset prinsessahaatkaan tuskin ovat verrattavissa tahan. :D

Juhlahumun keskelta terveiset huikkaa Saara

Here we are in Pushkar! After the scarriest and bumpiest bus ride (during which we were not only stared at by Rajasthani drunks who smoked indoors, but Aino also popped open her uribag and used it!) we made it to Ajjmer. After hastling with a difficult and persistant rickshaw driver, we spent about 30min in the freezing open-air ride driving to Pushkar. It was yet again night time, but a little boy working at our hotel was woke up and notified his "boss" of our arrival. Soon after, we were already settling into our room, falling asleep in the early hours of the morning.

After breakfast, we went back to bed and slept until about 5pm! We could have continued sleeping, but wanted to check out the town before dark. Pushkar seemed to me like series of little streets packed with little shops offering everything a tourist would want. After bargaining with a few shopkeepers we found the act in itself quite the challenge. The shopkeepers really knew how to screw with the "dumb tourist's" head. Needless to say we bought nothing that night, but instead met two Aussie ladies. Like us, they were also looking for a place to eat dinner. After a while of pondering they decided to give us a treat at their hotel restaurant. And what a restaurant it was.. :)

At this point I started to feel rather sick to my stummach, but I really didn't want to. Lovely company, beautiful surroundings.. and to top it all, all fruit and veggies at the restaurant were washed in purified water!! This basically meant that we would finally be able to eat the fresh and uncooked! We made our orders and right about that time, I hit the loo for the first time. Everything I had eaten that day came out like a roll of thunder.. Okay, I won't describe it any further, but needless to say, I wasn't able to eat the lovely meal which was offered to me. But we decided to meet the Aussie ladies for breakfast the next morn. The girls went off to the Internet cafe, but i didnt feel up to it. I stayed an vomited instead :D Could have had a better eve, yes. Text messages from mama and Puto made me smile.

Saara and Aino had a shopping day today. Aino bought earings, a bag and a scarf. Saara on the other hand found a necklace and a scarf. The walked around a huge wedding fest all day. As it turns out, we happened to arrive in Pushkar during one of the loudest events. 8 days of wedding festivities, huge orchestras playing LOUD music, same tunes over and over again, early in the morning and late at night. Phew. I was still feeling a bit ill today (although no puking!) so I stayed back at the hotel. The girls surprised me with their endless generosity. They had bargained me a pair of pants and an ugly man-shirt! I had been looking for both for ages!

Must really get going now, but what I had to say was that our tomorrow's plans (hopefully) include more shopping and an overnight camel safari in the desert! I'm almost hopeful I'll be able to join, too. Shall be an experience! But now we're off to do some camel safari planning with "the camel man" :D

-Aliisa

Kartta

2008-11-22T05:58:00.000-08:00

View Larger Map

Aurinkotervehdys Udaipurista

2008-11-20T03:42:00.000-08:00

Aliisa aloittaa..

Lahdimme kuin lahdimmekin Diulta, ehkapa jokseenkin vastahakoisesti, mutta toisaalta myos valmiina jatkamaan matkaamme. Ainon vatsa voi jo paremmin, ja uskalsimme nain ollen kohdistaa katseemme Udaipuriin pain. Edessa oli 2 matkaa valtion bussilla, seka yksi matka yksityisella sleeper-bussilla. Lahdimme Diulta tiistai-aamuna klo.05:30. Guesthousemme organisoima riksa oli vartin myohassa, joten missattiin ilmeisesti aikaisempi bussi (?).. mutta paasimme kuitenkin matkaamaan kohti Bhavnagaria. Lukuisat pelottelut koskien valtion busseja osoittautuivat humpuukiksi, silla meille matkaaminen kyseisilla busseilla oli ihan jees. Saimme hyvat paikat Diulta lahtevasta bussista. Itse otin ikkunapaikan, koska olo ei ollut mita parahin. Lahtoa edeltavana yona syomani MURUKUT (jotkut ihmeelliset maustekeksit) aiheuttivat narastyksen kaltaisen oksu-olon. Jos siis luet tata, ja olet mahdollisesti matkaamassa Intiaan, EN suosittele MURUKKUJA!

Meilla ei ole tassa kamalasti aikaa kirjoitella, koska taman illan aikatauluun kuuluu viela 7. tunnin bussimatka Ajjmiriin, MUTTA koitan nyt kiteyttaa asiat (,vaikka olenkin siina aivan surkea). Reality-check Ainomme varmaan osaisi. Mutta nyt asiaan..

Saavuimme aamupaivalla Bhavnagariin, josta loysimme uskomattoman sujuvasti jatkoyhteyden Ahmedabadiin - kaupunkiin, jonne emme koskaan uskoneet palaavamme. Ahmedabadissa viivyimme muutaman tunnin odotellessa seuraavaa bussiyhteyttamme. Udaipuriin oli siis paastava. Palasimme aikaisemmin kayttamamme matkatoimiston liikkeeseen, josta ostimme liput. Itse lahto aiheutti (etenkin Ainolle) kuumotusta, silla minun ja Saaran piti viela menna meille hyvin rutiininomaiseksi muodostuneelle "tiristelylle" eli viimeistenkin virtsatippojen rutistukselle ennen lahtoa matkatoimiston vieressa sijaitsevaan ravintolaan. Ainon odotellessa matkatoimiston aulassa, henkilokunta alkoi yhtakkia viittomaan, etta bussi lahti jo!!

Melkein jo menetimme toivon matkamme jatkamisesta, mutta onneksi bussimme teki tietynlaisen kierroksen Ahmedabadin keskustassa, ja paasimme viela hyppaamaan kyytiin. Helpotuksen tunne oli suuri, ja tiristelemme vastaisuudessa harkitummin. Ehkapa paasemme pian kokeilemaan niita netista tilaamiamme Uribagejakin..

Suosimamme matkatoimiston vaki oli hivenen epaselvaa porukkaa. Kysyessamme matkan kestoa, kuulimme useita eri vastauksia. Saapuisimmeko Udaipuriin viiden, kuuden vai seitseman tunnin paasta jai hyvin epaselvaksi. Keskella yota herasimme bussib pysahtyessa vessatauolle. Kello oli 3 aamuyosta. Bussin lahtiessa liikkeelle paatimme kysya, kuinka pitka matka Udaipuriin viela oli. Olimme jo Saaran kanssa palanneet makuupusseihimme valmiina jatkamaan keskeytyneita unia. Olihan meille aiemmin sanottu, etta 7 aikaan aamulla saapuisimme perille. Yhtakkia saimme kuitenkin kuulla saapuneemme Udaipuriin - ja kello oli vasta 3.30!! Paniikinomaisesti survoimme makuupusseja reppuihimme bussin odotellessa "ulostautumistamme". Meidat jatettiin likaiselle kadulle yon sysimustaan pimeyteen.

Unenpopperoisina ja hammentyneina poukkoilimme lahimman riksakuskin luokse ja naytimme eraan guesthousen kayntikorttia. Onneksemme guesthouse oli auki ja paasimme valittomasti kirjautumaan sisaan, ja jatkamaan unia. Keskiviikkopaiva avautui moskeijan rukouskutsuun upeissa maisemissa. Aamiaisen nautimme guesthousemme kattoterassilla. Viimeistaan silloin tajusin oikeasti saapuneeni Udaipuriin. Myohemmin tajusimme myos olevamme keskella suurta turistien mekkaa. Lansimaalaisia on taalla varmaan enemman kuin Mumbaissa. Johtuneekohan tama kaikki tosiaan siita yhdesta James Bond-leffasta (Octopussy), jossa Udaipur esiintyy.. Illalla menimme elamamme ensimmaiseen intialaiseen paahierontaan. Nainen, joka oli kuulemma syntynyt hierojaperheeseen ja oppinut sen "jalon taidon" jo pienesta pitaen, osasi kylla asiansa. Ensivaikutelmalta jokseenkin kovakouraiselta tuntuva kasittely osoittautui kuitenkin rentouttavaksi ja yleelliseksi kokemukseksi. Tata lisaa Intiassa!

Tana aamuna herasimme kukonlaulun aikaan aamujoogaan. Hieroja-naisen mies oli muuan jooga-mestari, ja han pitaa joka-aamuisia joogahetkia guesthousen vieressa sijaitsevassa rakennuksessa. Aamumme alkoi siis mita ihmeellisimmissa asennoissa, mutta valituksen sanaa en voi sanoa. Aino aikoo opettaa mulle ja Saaralle aurinkotervehdyksen, ja olisi oikein mukavaa tehda se joka aamu heratessamme. Onhan matkaa viela yli kuukausi jaljella. Joogan loputtua rupesimme juttelemaan kahdelle ruotsalaistytolle, Saralle ja Martinalle. He liittyivat aamiaisseuraamme, ja antoivat hyvia matkavinkkeja koskien Keralan aluetta. Suosittelivatpa meille viela hyvaa hotelliakin! Aamiaisen jalkeen kavimme City Palacessa Udaipurin upeita maisemia ja suhteellisen mitaansanomattomaa museota tutkailemassa. Seuraavaksi vuorossa illallinen ja auringonlaskun katsastus kattoravintolassa.

Suuntamme siis tanayona Ajjmerin kautta Pushkariin, jossa shoppaajasielumme villiintyvat taatusti. Raportoimme sielta lisaa. Pahoittelen kuvien puuttumista, muistikortinlukija jai hotellille. Lisailemme kuvia siis myohemmin. Nyt jompikumpi tytsyista saa jatkaa..

- Aliisa

Aino writing...
So we left Diu and said goodbye to our temporary friends. Leaving from Diu is not that easy tough. We had to take a local bus at 5am. Previous night our guesthouse host Francesco promised us a rickshaw to the bus station. Well, in Finland if one orders a taxi at 4.45am, it is sure that it will be there exactly the time. This is India so it's not that simple, but we decided to trust Francescos word. So we woke up and went to the road side. No rickshaw. We waited some more. It was dark and dogs were barking so walking didn't seem like a good idea and we had no idea where the bus station was. We had lost our hope but then the rickshaw came! Somehow we made it to a Bhavnagar bus (maybe the bus was also late...?) and we were happy. We went to Bhavnagar and took another local bus to Ahmedabad. We had heard from other travellers that local buses are SO bad, but actually it was rather nice. Of course it was quite hot because there is no air condition there but still we had a nice sleep. From Ahmedabad we bought sleeperbus tickets to Udaipur. In the evening we went to the bus station. We had half an hour till the bus should have come and Aliisa and Saara went to toilet, I was looking after our bags. Suddenly men behind the counter started to hasstle and point at me "Bus, bus, Udaipur!". I showed them my ticket that it should leave at 10.15. They said that it leaves NOW. I was really confused, I couldn't do anything, couldn't leave our stuff there in there and get girls. I tried to call Saara but no answer.. When they FINALLY came, I just yelled, "Our bus, NOW! It's probably gone!!" ...and it was. But then a boy just said to us to follow him, and he took us to another bus station nearby and told us that the same bus comes in fifteen minutes here. It was so freaky, where does the bus go for half an our and then come to a bus stop really near..?? Well, we made it to that bus then. We had some luck.
The bus trip was awful to me. Aliisa and Saara slept like babys but I thought we're gonna dye! The road was so bad and I could hardly sleep. We were told in the bus station that the trip lasts for six or seven hours. We put our alarms at 5am. Around 3am we took a pee break and went back to bus. We were wondering the exact time the bus would be in Udaipur. I went to ask, and suddenly there was a hassle again. The driver didn't speak English, but it came up that that place we were, was Udaipur already. It was so dark, and the "bus station" didn't look like one! It was quite hard to trust that place to be Udaipur, it was so early and we didn't wanna end up in the middle if nowhere. Then the whole bus had to wait for us to gather our things..
But it turned out to be the right place and we even got a hotel room and went sleep! But Udaipur was so creepy in the middle of the night.. But we can tell about Udaipur later, it is a really nice place.
So we are leaving Udaipur already, we have bus tickets for tonight. So next destination: Pushkar
Aino
PS. I think my tummy is alright now, it was just delhibelly I had!

Happily stuck in Diu

2008-11-16T07:06:00.000-08:00

Diun viikko on ollu kylla aivan ihana. Paa on ihan tyhja etta mista sita oikeen kirjottais ku me ollaan vaan chillailtu ja otettu rennosti. Taalta ei oikeesti haluais lahtea pois. Meidan queshouse on niin ihana, ja kaikki ihmiset keta ollaan tavattu, hiekkarannat, ruoat, auringonpaiste...
Skootteriajelut on ollu kans ihan huippuja! Skootterin kyydissa on ihanan viileaa ja tuuli puhaltaa korvissa, meri kimaltelee.. Saarakin sanoi loytaneensa vauhdin hurman taalla. Ja yolla vasta ihanaa onkin ajella, se on jotenki niin tunnelmallista. Yhtena paivana saatiin kutsu fullmoonpartyihin. Kutsuttiin sinne lisaa porukkaa ja lahdettiin yhdessa illalla ajamaan sinne, bilepaikka oli vahan kauempana meidan questhousesta. No, niita bileita me ei koskaan loydetty, mutta mentiin meidan omalle rannalle ja istuskeltiin siella jutellen, katsellen tahtia ja kuunnellen aaltojen aanta. Jotenkin ihanaa kun toisilleen ennestaan tuntemattomat ihmiset niin eri lahtokohdista kokoontuu yhteen..Ihania hetkia :).
No, jotain huonoakin sanottavaa. Eilen soin katkarapuja illalliseksi, ja yolla kun paastiin kotiin alko oksettaa. Oon koko yon ja tan paivan rampannu vessassa ja maannu huoneessa mutta nyt uskaltauduin tanne nettikahvilaan. Toivotaan etta tama menis talla ohi.

Seuraava matkakohde on viela hamaran peitossa. Joka tapauksessa mennaan Udaipuriin, mutta ehka sita ennen teemme mutkan yhdessa temppelikaupungissa. Ja katotaan huomenna, mika olo mulla on. Paivitellaan sitten taas etta missa pain Intiaa ollaan.

Aino

PS.Meidan naapuriin muutti suomalaisia! Ensimmaiset suomalaiset lentokentan jalkeen, aika friikkia..

The headline could have been Laid-back part 2. So relaxed it is here. Our normal day has been made of scooter riding in day- and night time, hanging out with Meno and Steve, eating REALLY well (not to mention Francesco's fresh tuna batties with garlic sauce. Seriously, we could make a blog just of the food we've been eating here!), going to the beach, avoiding cows&camels and sleeping. Personally I never thought of riding any kind of vehicle in INDIA, especially when I don't even have a driving license. But it wasn't so suicidecal(this is my own English word) as we thought. I had my first scooter ride here( I believe Miljan would be proud of me) and I enjoyed it so much! As did Aliisa and Aino too. We've been renting the scooters for 5 days now, as it's so cheap. We didn't even consider bicycles.. Why would we do any exercise here..?:D

Basically there's no night life in Diu. That's why we made our own night life. With these lovely people we've met here we've been to the beach having some beers and some suprisingly deep conversations. It’s so interesting how people in so different kind of conditions are gathering together. We heard many colourful stories from people who really have some life wisdom. Also had this "What are you thankful for"- circle, and we all three were happy to notice we are thankful for choosing to travel together.

Today we had quite a day. Aino had been eating prawns yesterday evening in O'coqueira. After that we though had a great night by the shore, sitting on the rocks and listening to the sound of waves. And talking about shy bladder!:D But after that we went sleeping and Aino felt a bit bad. She tried to sleep but soon she had to go throwing up. In the morning these tummy problems continued, so she had to have a rest day. Hopefully she's going to better tomorrow.
With Aliisa we still decided to go to "our beach" for the last time. Got shocked by a person, who, altough paid for our lunch, also said that Obama should be killed because of his skin colour and religion. We went silent. How can someone say things like that?!
After that we needed some cheering up so we got an idea of skinny dipping. And since we are like we are, of course we made it! It was fun until it came the time to get up from the water, and there were Indian men on the beach. Wise idea girls! Afterwards we got this sarcastic comment by Steve: I thought that you said you've been more careful after that creepy night in Mumbai hostel, but girls, this isn't working.

We finally visited the Fort a few days ago, so we are ready to leave Diu. Not that we would really be ready, but we have to. Time is running. We've spent here a week now, but for sure this would be THE place to stay for a longer time. I guess that in Rajasthan we are still in Diu in our minds. Takes a while to get over this.:D
But we do have some plans, although it was un uncomfortable to make them. Next we are heading to Palitana, if Aino's condition allows it. Udaipur and Pushkar are waiting for us as well. And on 28th of November we are going to be in Kerala! Many things to see. And many local buses to use..

Now I must head to O'coqueiro to get some food before they close. I'm taking the risk of illness, just because they have so good food there. Wish me good luck! Haven't been really sick yet (knock the wood).

-Saara

Oh and we have Finns living in the next door. Weird!

2008-11-12T06:13:00.001-08:00

View Larger Map

Laid-back

2008-11-12T06:06:00.000-08:00

Ensi kertaa matkalla mulla on sellainen olo, etten oikein tieda mista kirjoittaa. Oleskelu taalla on niin rentoa, etta melkein unohtaa olevansa olemassa. Ajantaju katoaa ja sita vain on. Voisin tietenkin kertoa siita, etta olemme jattaneet heratyskellot virittamatta aamuksi, kompineet aamiaiselle yhdentoista aikaan, soittaneet ja laulaneet hotellihuoneessamme pyjamat paalla kello kolmeen asti paivalla, syoneet, syoneet, syoneet ja nukkuneet. Ja tietenkin juoneet, mutta vain vahan. Voisin myos kertoa siita, etta tarkoituksenamme on jo monta paivaa ollut kayda Diun Fortilla, muinoin portugalilaisten rakentamalla linnakkeella, mutta emme ole viela muilta kiireiltamme ehtineet. Kuten myos siita, etta olemme tavanneet liudan uusia mukavia ihmisia, joilla on rento elamanasenne, ja jotka me miellamme “OIKEIKSI travellereiksi”, jos niin voi jotakuta nimittaa. Suurimman vaikutuksen meihin kai teki, etta heista jokainen matkustaa ilman puhelinta. Ja yksi kavi intialaisessa public sairaalassa, jossa operointilamppu oli kiinnitetty kasaan laastareilla. Ja toinen juo vesijohtovetta, jotta tulisi bakteereille immuuniksi. Aivan samaan me ei uskallauduta, muiden kertomukset saavat meidan silmat ymmyrkaisiksi. Huomaamatta tanne saarelle on muodostunut kutakuinkin kaksi nuorten lankkareiden porukkaa. Toinen on kiinnostunut huumeista ja toinen ei. Ei onneksi varmaan ole vaikea arvata, kumpaan me kuulumme.:) Tanaan vuokrasimme skootterit, ja hurautimme Diun toiseen paahan hiljaiselle rannalle. Saimme lahes koko paivan olla siella keskenamme, me 8, ja uskaltauduimme jopa kaymaan bikineilla uimassa. Paiva oli taydellinen leppoisaan yhdessa oloon, vaikkakin skootterilla ajo nain minulle ekakertalaiselle nostatti ensin pulssin korkealle. Se, mista nyt aion kuitenkin kertoa, on se, etta nautimme tasta joutilaisuudesta suunnattoman paljon. Ei haittaa, vaikka emme saisi aikaiseksi mitaan, niin kauan kuin vain nautimme siita. Sovimme silti varmuuden vuoksi, etta taalla olo jatkuu ainakin niin pitkaan, etta kaymme Fortissa. On vaikea kuvitella, etta tasta tulisi viela pakottaa itsensa lahtemaan takaisin Ahmedabadiin. Se on kuitenkin valttamatonta, silla sielta kulkevat kaikki yhteydet Rajasthaniin pain. Lopuksi joudun ilmoittamaan, etta tamakaan teksti ei saasty kuvaukselta todellisesta vaaratilanteesta. Lehma hyokkasi tanaan meidan paalle. Se oli syomassa pahvia meidan guest housen edessa ja jaimme hetkeksi tuijottamaan sen kummallista aantelya ennen sisapihalle astumista. Luulimme, etta se oksentaa. Jotain muuta oli kuitenkin mulikolla mielessa, silla se lahti taysin arvaamatta juoksemaan suoraan meita kohti. Onneksi refleksit pelasivat- paasimme turvaan portin toiselle puolelle. Ehka se vain halusi saikayttaa meidat aikansa kuluksi. Guest house- perheen poika Alvin arveli, etta hyokkays johtui Ainon punaisesta paidasta. Isa Francesco arveli, etta taysikuu saa lehmat hulluiksi. Ei tiedeta, mutta Aino peitti visusti punaisen reppunsa matkalla pesulaan ja tanne nettiin. Apparently it is possible to be afraid of Holy Cows! Ps. Olimme niin vaarassa Diwalista. Se loppui tasan sina paivana, kun luulimme se alkavan. Ihmiset rajayttelevat silti viela ilotulituksia! -Saara

Aliisa reporting from the lovely island of Diu.. ...I don't think i've felt this relaxed and happy in a while. We arrived in Diu yesterday morning. The trip from Mumbai to Diu was long, but now I know if was completely worth all the (pardon my French) shit.

On Friday we took a local train (of Mumbai) from the Churchgate station to Bandra. We had travelled on the 1st class coach before (with our 2nd class tickets), but now decided to go to the ladies coach instead. We were heading to Bandra, a station from which we were to depart to Ahmedabad from later on. The ladies coach had a laid back atmosphere and it was a sight we were thrilled to be a part of. All the colorful sari's, smiley faces - topped with endless babbling. We were cramped up with our huge backpacks and the entire scene was somewhat hilarious. We began chatting with some of the ladies. They aided us a bit with pushing through the crowds at Bandra station, and helped us find a rickshaw that would take us to the Bandra Terminus, another bigger station. The rickshaw ride was something we had never experienced before. We drove through one of India's biggest slums. The scene was quiet and sad, the only noise I was aware of was that of the rickshaw engine. Although I consider myself an enthusiastic photographer, snapping a shot didn't even cross my mind. All you want to do is close your eyes from the mad world and pretend everything is alright.

Once we arrived at the Bandra Terminus, the true hassle began. After about an hour of queuing, we found our our 3rd train ticket had not been confirmed. The dilemma of having 3 people and only 2 confirmed sleeper beds was apparently a common phenomenon around here, especially during the Diwali, one of the biggest national festivals of India. The lady at the ticket counter said it would not be illegal to travel without a 3rd seat, so that we did. We hopped on the train heading to Ahmedabad, found our two beds and prepareda ourselves for the long journey ahead. Since we only had 2 beds, we took 2-hour shifts sleeping, one having a bed of her own and two sharing one. Needless to say, we didn't really sleep much that night.

At around 5am, even before sunrise, we arrived in the capital of Gujarat state, Ahmedabad. Somehow it didn't feel safe to go wonder off on the dark streets so we found a ladies resting room and continued napping on the bench in turns. After 7am we felt confident enough to set foot again. Aino wasn't feeling well at all, she was rather dehydrated and began to vomit once we exited the station. Even her state of being didn't stop the Indian men from hovering around us. It didn't take Aino a long time to feel a bit better and we hopped on a another rickshaw and eventually found ourselves at a bus travel agency. We bought sleeper bus tickets to the island of Diu, but the time being around 10am, felt very exhausted and hungry from the trip of the night before and decided to check the Lonely Planet for a place to eat. We read about Green House, a restaurant near the city center. When we arrived, we realised we had been dropped off at a resort-like palace. Although backpacking is supposed to be budget travel, we didn't even think twise. We walked in the restaurant and ordered breakfast. Aino was still feeling a bit ill and she fell asleep in the restaurant after we ahd eaten! There was a long day of waiting (for the night bus to depart) ahead for us and we began wondering what we could actually do in the city, in terms of Aino's wellbeing and our sleep deprivation. We had heard Ahmedabad was a metropolitan city of beautiful mosques and vibrant atmosphere. None of it mattered anymore. We just wanted to eat and sleep, and that we did! We asked the waiter if there was any place for us to relax for a while. He nodded and guided us to this luxorious pool area of a hotel. We were in awe. We dropped our backpacks and fell asleep on the benches surrounding the swimming pool. Our little "nap" lasted 4,5 hours! :D We woke up to the sound of hotel guests taking a swim. The waiter served us with tea and brought us clean towels if we wanted to take a dip in the refreshing pool, too. Hah, IF. We swam, took long showers, ate a delicious dinner basically spending the entire day at the hotel. It was a day we will never forget. We felt re-energised and ready to hit the road again.

The sleeper bus ride was, in my opinion, the worst bus ride I had ever experienced. Well, perhaps not the worst, but definitely the most dangerous. The beds were narrow, roads beyond bumpy, and forget the seatbelts since those just don't exist. We chained our backpacks to the metal bars fencing the beds. If we wouldn't have, the bags would have dropped to the floor without a doubt. After chaining the bag, I closed the bed curtains and tried to get some sleep, but the bumpyness of the road was just too much to bear. The condition of the bus was otherwise a pleasant surprised and people were friendly and well-behaved, even for us white skinned westerners. An Indian guy did open my bed curtains at one point and yelled "good morning, lady!", but since it was about 4.30am at that point, and I was in no mood for chatter, I just pulled the curtains back and returned to my vertical position. During the journey, the bus stopped 3 times for a pee break! My dear uribag is still, till this day, untouched. We arrived in the island of Diu early in the morning and were greeted by street dogs. Having heard about our friend's bad experience with such wild predators, we were cautious. Having now spent 4 days here, I can honestly say the dogs are harmless. The entire town is.

We were so lucky for having found the guesthouse we are staying at. It is owned by a portuguese-Goan family who took us under their wing with open arms. The guesthouse owners Francesco, Alina and their son Allwyn are some of the most kind-heared people we've met around here. I'm finding it hard to describe Diu in just a few words, but the 4 days we've spent here have already proven us that simple things can make you happy. Sometimes we forget we're in India. We met some other travelers on the beach a few days back and decided to hang out again the next day. Today we rented scooters and rode to a restaurant called La Dolce Vita to have breakfast with the others. After breakfast we hit the road and rode past amazing beaches to a strip of sand abandoned by the locals. Our own private beach. All of us took a dip in the ocean and spent hours listening to music and talking about the strangest things.

For a light finish, I will now tell you about a cow that attacked us today. Once we rode back from the beach and parked our scooters, we saw a huge cow eating a piece of cardboard only 2 meters away from us. The poor thing was choking on the cardboard and began puking. For some strange reason, we were highly amused by it all. Perhaps we stared at the cow a bit too much, stood still observing it, I don't really know. Something we did flipped the cow out and it dashed towards Aino and Saara. We ran towards the guesthouse gate as fast as we could and once we were safe behind the bars we laughed hysterically for a minute or two. According to Francesco the cows go a bit mad during full moon. And of course we just happened to pick the best time for bothering a vomiting cow. Full moon.

Diu

2008-11-10T05:01:00.000-08:00

Aino kirjottelee...
Diu on ihana paikka! Me ollaan ihan rakastuneita tahan jo nyt. Taalla on Mumbain ja Ahmedabadin jalkeen niin rauhallista ja turvallista. Ja tanaan oltiin jopa rantsulla, ah se oli ihanaa! Vaikka intialaiset miehet olikin aivan liian kiinnostuneita meista. Ne vaan keraanty meidan ymparille ja olis hirveesti halunnu katella meita. Mutta ei kai siina auta ku yrittaa olla huomaamatta niita. Eika puhettakaan etta oltais oltu bikineissa taalla, no way! Mutta uskalsin sentaan tanaan laittaa paidan, jossa nakyy olkapaat jee! Rannalla tavattiin myos kolme muuta travellaajaa ja mennaan ehka jo tanaan yhdessa kaljalle.
Mutta siita matkasta tanne Diulle... Meidan piti ensin ottaa Mumbaista paikallisjuna Bandran asemalle. Mentiin rinkkojen kanssa aivan tapotayteen naistenvaunuun ja naiset oli aivan ihania! Ne kyseli hirveesti meilta ja Saaralla ehti olla jo tosi syvalliset keskustelut niitten kanssa. Naiset autto meita jaamaan oikealla paikalla pois jne. Junassa ei todellakaan kuuluteta, mika asema on seuraavana! No, sitten meidan Ahmedabad juna lahti Bandra terminuksesta. Me ei yhtaan tiedetty, mika se oli. Yks nainen sitten otti meille riksan, ja mentiin siihen ja se vei meidat terminukseen. Terminus oli siis eri paikka, ku se Bandran asema! Ja sen aseman vieressa taisi olla se Mumbain kuuluisa jattimainen slummi. Oli aika kuumottavaa menna pikkuriksan kyydissa slummin vieressa. Kolme lansimaalaista tyttoa rinkkojen kanssa, ja ihmisia juoksenteli kadulla huh... No mutta terminus oli ihan siisti asema, vaikka se slummin vieressa olikin. Niin ja unohdin mainita, etta oli ilta eli pimeaa... Kirjotettiin aiemmin, etta saatiin junaliput. No sinansa se oli totta, mutta meilla oli vaan kaks petipaikkaa ja yks oli jonotuslistalla. Meille sanottiin, etta se on ihan normaali kaytanto, ja "joo joo meette sitten ennen junamatkaa tiskille ja saatte sitten sen yhden paikan". Juna-asemalla oli melkeen paniikki, kun meille kerrottiin (monen jonottamisen ja tiskin jalkeen), etta ei ole enaa paikkoja mutta menkaa vaan. Mietittiin, etta kusetetaanko meita taas ja joudutaanko vankilaan ku konnari tulee. No paatettiin sitten uskoa tiskin takana olevaa naista ja mentiin junaa. Oikean vaunun loytyminenkin oli tyon ja kiireen takana, mutta loydettiin meidan nimella olevat KAKSI petipaikkaa, jee. Kun konnari tuli, oltiin vahan paineissa mutta se oli ok. Kolmas paikka oli waiting list 39, just joo. Noh saatiin vaihdettua mukavien herrojen kanssa ylapedit meille, ja otettiin kahden tunnin vuorot. Yks sai aina nukkua omalla pedilla ja toiset jakoi yhden. Ei tullu kovin hyvat younet.
Oltiin Ahmedabadin asemalla viiden maissa aamulla. Sekin oli aika kuumottavaa, mutta loydettiin naisten resting room. Mentiin sinne ja alettiin melko pian nukkumaan. Otettiin puolen tunnin vuorot, yks oli aina hereilla. Mua ei oo varmaan ikina vasyttany niin paljon... Piti vakisilla yrittaa pitaa silmia auki. Meidan piti viettaa paiva Ahmedabadissa, koska meidan bussi Diulle lahti vasta kymmenelta illalla. Joskus kasin aikaan lahdettiin asemalta ja mulla oli aika kamala olo. Nalka, jano, sairaan kuuma ja uskomaton vasymys, mutta bussiliput oli pakko hankkia. Alko oksettaa. Kun tultiin ulos asemalta, oksensin muovipussiin, ja silti intialaiset riksakuskit ja huijarit hyokkas mun ymparille "Where are u going? Do u need a hotel? Heloo!" Mutta mun olo helpottu ja tajusin, etta en ollu juonu paljo yhtaan vahaan aikaan... Se johtu varmaan paaosin siita.
Mentiin Lonelyplanetin suosittelemaan paikkaan syomaan ja se oli ihanaa! Me oltiin aivan sairaan vasyneita, ja mina eli Aino olin aika heikolla hapella viela. Kun oltiin syoty, niin nukahin siiheen hienoon ravintolaan! Niin hirvea vasymys. Kysyttiin ravintolasta, olisko siella jotaina paikkaa, mihin me voitais menna levahtamaan vahaksi aikaa ja sanottiin etta maa oon sairas. Meidat ohjattiin mahtavaan aulaan.. Se hotelli oli aivan luksus. Aulassa oli uima-allas ja ihanat tuolit. Meille tuotiin puhtaat pyyhkeet ja tarjottiin teeta. Me oltiin niin hirvean nakoisia ja rahjaisia ja rinkkojen kanssa, ei ollenkaan sovittu hotellin asiakkaiksi. Mutta ollaan lansimaalaisia niin ollaan muita ylempana. Otettiin pienet noin neljan tunnin torkut, juotiin teet, uitiin, pestiin hampaat ja kaytiin suihkussa. Ihan jees :) Oltiin siella iltaan asti ja oli niiin luksusta! Meidan piti maksaa siita jonku verran mutta se oli kylla sen arvoista.
Illalla mentiin Ahmedabadin bussiasemalle ja se oli niin kuumottavaa! Oikean bussin loytaminen oli niin vaikeaa. Ensin seurattiin yhta pappaa jolla oli lippu samaan bussiin. Se vei meidat ihan vaaraan! Sitte paljastui etta se pappa oli ihan seniili, ja toiset miehet neuvo meille oikean bussin. Huh siina meinas tulla epatoivo. Koskaan ei tieda, kehen taalla Intiassa voi luottaa.. Bussi oli positiivinen yllatys. Meille oli omat petipaikat, lampotila oli sopiva ja se piti jopa vessataukoja! Ne vessat oli kylla elamys, naisten vessat oli sellasia loosseja, jossa vaan kaytiin kyykkypissalla, ei ollu mitaan reikaa eika ponttoa eika vetta. Noh, ei vielakaan uribagille kayttoa :D
Bussi heilu aika pahasti, mutta perille paastiin ehjana ja uskomatonta kylla, nyt ollaan taalla Diulla. Kaikki se vaiva kylla kannatti koska taalla on ihanaa. No, paivitellaan taas myohemmin. Pitaa lahta nyt syomaan :)

Aino

Diwalin vietossa Diulla!

2008-11-09T09:46:00.000-08:00

Heiluvan junan ja pomppivan (vuoristoratamaisen!) bussin jalkeen paasimme toteamaan oliko paratiisi-mielikuvamme Diusta totta. It is, i think. Tosin tanaan ei olla ehditty muuta kuin nukkua jonkun verran ja vaellella hieman ympari Diu townia. Silti tama rauhallinen tunnelma on jo hurmannut meidat. Paikalliset lapset ovat kiinnostuneita kommunikoimaan meidan kanssa, vaikkeivat puhukaan englantia. Ovat niin suloisia!

Ilotulitukset, valot ja talojen koristeelliset ulkoasut loivat meille ensin viela normaalia hilpeamman kuvan Diusta, mutta sitten hoksasimme, etta tanaan aloitettiin Diwalin juhliminen Intiassa! Siita sitten enemman, kun itsekin tiedamme siita jotain muuta kuin vain sen, etta se on suuri Hindu-juhla.:D

Yovymme portugalilais-intialaisen perheen pitamassa guest housessa, joka vaikuttaa todella turvalliselta ja lampiman kotoiselta. Eri vareissa hehkuvat Jeesus-patsaat ja ikonien kuvat kielivat siita, etta kristittyja ovat. Valilla tulee semmoinen fiilis, kuin olisi mummolassa.:) Guest housessa on ollut aiemminkin suomalaisia vieraita, minka he ylpeina meille heti kertoivat. Paikassa sai hyvaa aamupalaa, illalla olisi myos mahdollista saada hyvaa illallista, jos sen tilaa ajoissa.
Luvassa on mahdollista laulua kitaran saestyksella, silla perhe innostui kun kerroimme rakastavamme musiikkia. Ottivat meidat niin ystavallisesti vastaan! Saa nahda mita ajattelevat, kun nama hulttiotytot (joilla on taas yrttiviina hyvassa jemmassa) palaavat huoneeseensa vasta puolen yon jalkeen..

Meidan piti menna takaisin "kotiin" nyt yhdeltatoista, kun nettikahvila sulkee, mutta kun paikan omistaja sanoi, etta voidaan olla niin pitkaan kun halutaan.. Vahan venahti vaihteeksi.
Tarkoitus oli kuitenkin vain kirjoittaa lyhyesti, etta olemme turvallisesti perilla ja nautitaan olostamme taalla! Ensimmaiset Kingfisherit on nyt nautittu kera kala- ja katkarapuruoan, nailla tyytyvaisilla mahoilla on hyva menna nukkumaan.
Huomenna kerromme lisaa huiseja tarinoita Ahmedabadin matkaltamme! Kuvista naette sitten, piirsimmeko suunniteltuja YK:ta(yhdistyneita kulmakarvoja) Aliisan kulmakynalla, vai emme. Jannityksen tiivistyessa... Suchau!

-Saara

Junat, riksat ja yhdistyneet kulmakarvat

2008-11-06T23:57:00.000-08:00

Tanaan herasimme aamu 7 aikoihin, silla meidan tehtavana oli metsastaa itsellemme junaliput seuraavaan matkakohteeseemme, Ahmedabadiin. Checkkasimme itsemme ulos Bentley's hotellilta, mutta jatimme rinkat respaan meita odottelemaan. Aamulla siis laksimme hotellilta, ostimme katukojusta banaanit, hypattiin taksiin, ajoimme Churchgaten juna-asemalle ja ostimme junaliput (meista yksi on kylla viela jonotuslistalla, mutta "kuulemma" sen ei pitaisi olla ongelma enaan illalla). MUTTA ensin palaamme ajassa hieman taaksepain.

Suhteellisen puistattavan yon jalkeen siirryimme siis uuteen hotelliin, joka osoittautuikin oikein hyvaksi ratkaisuksi. Samana iltana Colaban ostoshelvetissa poukkoillessamme, meita lahestyi muuan mies, joka pyysi meita esiintymaan ekstrana Bollywood-leffassa. Tilanne vaikutti ensin todella kiehtovalta, mutta samalla tietysti epailyttavalta. Tarjottimella oli paiva (8am-8pm) Pohjois-Mumbain Cute Look Productionssin studiolla, jossa olisimme osana Project 2-elokuvan ostoskeskuskohtauksen kuvausta. Aamupala, lounas, illallinen, lahdevetta, meikit, hiukset, vaatteet ja 500inr. rahaa puhtaana kateen. Kuulostaa ehka upealle, mutta taalla Intiassa ei voi koskaan olla liian varovainen. Olimme oikeastaan jo kallistumassa myontymisen puolelle, mutta lopulta paatimme, ettemme halunneet viettaa kokonaista paivaa jossakin ties missa ties keitten kanssa ja ties millaisissa olosuhteissa. Voin kuitenkin kertoa, etta paatos oli todellinen pahkina purtavaksi. Paatoksentekotaitoja voitais muutenkin selkeasti parantaa. Aino tuntuu olevan (siina) meista paras.

Illalla suosimme tuttua ja turvallista Delhi Darbaria, jossa soimme ihanaa (ja rasvalla rohkeasti ehostettua) tomaattikeittoa kera eksoottisten intialaisten leipien. Syotyamme kappailimme hotellille, jossa virittelimme narunpatkista itsellemme pyykkinarun ja rupesimme pyykkaamaan. Yo sujui rauhallisissa merkeissa, vaikken itse oikein saanut unenpaasta kiinni. Edellinen yo ehka kummitteli viela mielessa, mutta tekstari kotosuomesta helpotti oloa. Simmut sammuivat.

Eilen vietimme lankkaripaivaa ja loimme travellaamisen askeettisuuden aivan laskiksi. Aamupaivasta poikkesimme Salvation Armyn hostellilla, josta varasimme jo yopaikat lahtopaiville. Hostellissa tapasimme kaksi brittipoikaa, joiden kanssa n. 30 sekuntia puhuttuamme, pyysivat he meita kanssaan lounaalle. Oli ihan mukavaa jutustella tovi muiden lansimaalaisten kanssa, kuulla matkavinkkeja ja vaihdella kokemuksia, mutta jotenkin meista kuitenkin tuntui luontevalta myos jatkaa omaa matkaamme muille maille tietamille - ilman muuta seuraa.

Ostettuamme apteekista lisaa kasidesia, loysimme sattumoisin yhden luksuskahvilan. Siella oli PAKKO nauttia herkullisista mudcake-kakkupaloista juoman kera. Eipa ollut mikaan halpa kahvihetki (samalla rahalla olisi voinut yopya halvassa hotellissa!), mutta uskomattoman taivaallinen. Kahvilassa vierahti tunteroinen jos toinenkin, mutta paatimme olla tuntematta syyllisyytta satunnaisista luksus-hetkista. Rahat eivat kuitenkaan tule riittamaan kovinkaan useaan samanlaiseen paahanpistoon. Kahvilan jalkeen paatimme hankkia junaliput Ahmedabadiin, jonka kautta matkaisimme sitten Diu'hun.

Lippujenvaraus osoittautuikin sitten hedarin paalaelle nostattavaksi toimenpiteeksi. Ensin kiersimme useita matkatoimistoja, jotka valitettavasti eivat myyneet junalippuja. Matkasimme Mumbai Central Stationille, ja siella jos missa tunsimme olevamme neuloja intialaisessa heinasuovassa. Pitkan jonottelun jalkeen saimme kuulla, ettei paikkoja haluamaamme junaan ollutkaan jaljella. Lahdimme kylman rauhallisina keskusasemalta, ja siirryimme Churchgaten asemalle, jossa tilanne naytti jo hieman lupaavaltamme. Emme tietenkaan saaneet sieltakaan lippuja, mutta vinkin tulla seuraavana aamuna ajoissa paikalle lippuja ostamaan. Nain paatimme tehda. Tuhlaripaivamme jatkui Colaban lansimaalaistuneimmassa kahvilassa, Leopoldissa, jossa soimme ruhtinaalliset illalliset ja tilasimme matkamme ensimmaset kaljat - kylymat Carlsbergit. Loppuillasta voin kertoa sen verran, etta eraan taksikuskin kommentti meidan israelilaismaisesta ulkonaosta sai meidat sekoilimaan kameran kanssa. Halpa huvi, paras huvi. Saara voikin sitten jatkaa kertomalla taman paivan seikkailuista..

-Aliisa

Noin klo.08.10 aamulla nama tytot huokaisivat helpotuksesta: Junaliput Ahmedabadiin ostettu! Kerrankin kolme unikekoa paasivat aamutuimaan ylos ja huristelivat taksilla turistitoimistoon. Luukulla ei ollut edes paljon jonoa, ja odotuksenkin ajan ranskalaiset travellerit viihdyttivat meita lausumalla Varanasin niin patonkimaalaisittain, etta meita ihan nolotti. Katsoin parhaimmaksi vain kurkata, miten se kirjoitetaan.

Kun tama Asterix&Obelix hullujen talossa- episodi, eli kaavakkeiden taytto, niiden hyvaksyminen ja lopulta junalippujen saanti kouraan oli ohi, jokaisen meista maha teki syvan kurnaus-aanen. Lentokoneessa Hki-Mumbai kuulimme Hare Krishna- temppelista, joka sijaitsee lentokentala Juhu-beachille pain. Tiedonlahteidemme mukaan se on suorana lainauksena "rento mesta, jossa on mieleton meininki". (Huomatkaa, etta taman meille kertoi lahella viittekymmenta oleva nainen.J ) Aamiainen siella ei kuulostanut lainkaan hullummalta!

Eilisen lankkaripaivan jalkeen paatimme olla hieman rambompia ja saastavaisempia ja otimme paikallisjunan Santa Cruzin asemalle. Hinnan halpuus helli meidan travelleriomaatuntoamme, eika matka olisi sujuvammin voinut menna ( lukuunottamatta sita, etta sivuutimme muutaman aseman mennessa, ja hyppasimme vahingossa ykkosluokkaan 2-luokan lipuilla. Karsiva ajattelutapa on tarttunut jo meihinkin. Eli etta lankkarina paasee aina palkahasta.:/).

Rikshakyydin aikana juna-asemalta Hare Khrisnalle naimme jopa vilauksen meresta. Aivan harmitti nahda miten saasteinen ja likainen ilma leijui sen ylapuolella. Olemme lian ja loskan jalkeen luoneet Diusta paratiisimaisen mielikuvan itsellemme.

Temppeliin saavuttuamme otimme luonnollisestikin kengat pois ja etsimme poperoa massuun. Ystavallinen takalettipainen Hare Krishna-mies johdatti meidat ravintolaan, joka oli aivan liian hieno meille romssyisille paljasjaloille, kun muut paikan asiakkaat olivat hienoissa sareissa ja kengissa. Siita huolimatta sama kaava toistui taallaakin, eli meita kohdeltiin paikan parhaimpina asiakkaina ja itse pomo palveli meita. Tama on erittain hammentava tunne, mutta ei silti kovinkaan mukava.
Ruoka vei kuitenkin mennessaan meidan kiusaantuneet ilmeemme, silla saimme kayda poimimassa buffet-poydasta mita halusimme! Suokkariksi nousivat bathura ja kanelichai. Lautaselle mahtui myos kaikenlaista epailyttyvampaa, jonka silti suomalaisten tavoin popsimme naamaan. Ainoastaan sienimaiset valkoiset idhi-pallot jaivat lahes kokonaisina lautaselle minulla ja Ainolla.

Mahat kyllaisina on hyva seikkailla. Siksi random-hissiajelu hotellissa ei tuntunut yhtaan tyhmalta ajatukselta. Se kannatti! Paadyimme jo edesmenneen tarkean Hare Krishna- liikkeen edistajan entiseen kotiin. Nimi ei tietenkaan jaanyt mieleen, vaikka koko koti kierrettiinkin..Tosi kunnioittavia kavijoita!:D

Itseasiassa asunto ei olisi ollut oikeasti viela siihen aikaan auki, mutta meidat paasti sisaan niin miellyttavan oloinen ja sisaisen rauhan loytaneen nakoinen nainen, ettemme voineet olla menematta. Nainen jututti meita samalla kun punoi Krishnalle kukkaseppeleita. Han tiesi, etta Suomessa sijaitsee yksi Hare Krishna- temppeli, Helsingissa.
Kun olimme lahdossa, han tarjosi meille makeat sokerista ja maidosta tehdyt jalkiruoat. Meita vahan pelotti jalkiseuraukset, jotka mahdollisesti seuraisivat naista lampimassa lojuneista palleroista, mutta ajattelimme, kestamme mieluummin ne, kuin kieltaytymisen taman naisen ystavallisyydesta.

Nainen johdatti meidat viela kirjakaupan puolelle, jossa muutama OHUT opus tarttui matkaan. Temppeliin tutustuminen rajoittui istuskeluun alttari edessa live- musiikkia kuunnellen. Siita ei vain halunnut lahta, siina oli niin rauhallinen olla. Minua ja Ainoa alkoi nukuttamaan, vaivuimme niin miellyttavaan mielentilaan. Aliisalle tuli jalkitranssi, ja se sippasi rikshassa.:D Tyttoja tais alkaa pelottamaan, kun jo muutaman minuutin jalkeen sanoin, etta voisin vaikka vahan aikaa asua taalla, tykkaan niin tasta tunnelmasta. Nyt on jo Krishan- ylistyslaulukin takaraivossa, sen verran kauan sen ihana-aanisen munkin laulua kuunneltiin. Ei silti huolta, emme ole hurahtamassa Krishnaan!:D Mutta semmosen takaletin voisin ottaa!

Aino jatkaa..

Aino writing in English, please ignore my typos...
I'm a bit annoyed how much we can spend time in the internet. It can easily take two hours to update the blog and write some emails and of course check the facebook.
So this Bentley's hotel has been really good. The only minus I can tell is that yesterday there were some bugs in the toilet, it was so gross.. But luckily we are tough girls and we killed them cruely. And the hotel was also too expensive for us.
But the day before yesterday a guy came to us on the street and he was a scout. He asked us to participate into a Bollywood movie. They needed 25 western people to act there in some scene. We were of course suspicious, you can
never be too careful in India. But the guy sounded honest and gave his card to us. The shootings would have been the next day, from 8am to 8pm and they would have given us 500 rupees and food. It was so hard for us
to decide but finally we decided to be boring (and careful) and not to go. Especially me of course, I'm faster in making decicions than Saara and Ally, and they know it!
So our plan now is to take a train to the north to Ahmedabad and from there a night bus to Diu to the coast. We had to buy train tickets and it can be really hard in India.
We spent yesterday trying to get tickets, went to two different stations but all we could get was a hint to come next day early in the morning. So today we woke up at 7am (!) and went to the station and...we FINALLY got them!! So we are leaving Mumbai tonight. It will be really intresting to go to those trains.
At least yesterday we met two British guys and they said the trains were good.
So today we took the local train, whitch was easy, to Juhu area in Mumbai and went to a Hare Krishna tempel. It was amazing. The atmosphere, beautiful music, the building and everything. Indian streets are so wild and noisy so it was so relaxing inside. And we had a nice breakfast there, it was a buffee of Indian breakfast!
But now we have to go to catch the train...
Next destination: Ahmedabad

Mutkia matkaan...

2008-11-05T04:57:00.000-08:00

Ensinnakin aivan ihanaa kun meilla on lukijoita, ja on ihanaa lukea kommentteja! Jussi selvitti eilen etta ainakin Telefinlandilla maksaa 29 senttia tekstarit taalta Suomeen, eika haluta mitaan hirveeta puhelinlaskua, eli ei kannata oottaa hirveena tekstareita :(

Siis...Oli aika pelottavia hetkia viime yona, mutta nyt kaikki on hyvin, ellei paremmin. Eilen kehuttiin hulluna meidan hotellia, ja viela kun mentiin nukkumaan niin oltiin ihan mielissaan etta ompa halpa ja hyva! Meilla meni aika myohaan, tilattiin mm. omeletit huoneeseen puolenyon aikoihin heh.. Mutta aina kun ne hotellin tyypit tuli meidan huoneeseen, ne tollas meita ja meidan kamoja. Respamieskin tuli ihan muuten vaan kysymaan meilta, eihan oo mitaan ongelmia ja Saaralla oli vaan minishortsit kun se kaveli sisaan. Ja se ei ees koputtanu, yak. Myohemmin se kuitenkin tuli takaisin, ja pyysi anteeksi sita. Ilta vahan venahti, ku Saaran rinkassa oli pikkupikkuotokoita, karpasia ja pikkumurkkuja :(. Se episodi on meilla videolla mutta mehan tietysti panikoitiin kun me ei tykata otokoista. Mutta paastiin siis nukkumaan joskus kahden maissa. Itse (Aino) laitoin korvatulpat ja silmasuojan ja menin tyytyvaisena nukkumaan. Mutta yolla noin puoli viiden maissa Aliisa havahtui, niinkuin joku otokka olisi kipittanyt paidalla. Sitten han herasi, ja naki kuinka MIES loikki pois huoneestamme. Itse herasin, kun Aliisa sanoi "Taalla huoneessa oli joku!" Huomasin, etta ovi oli raollaan kaytavalle, ja tyrkattiin se akkia lukkoon. Mentiin tietysti ihan paniikkiin. Saara oli jattanyt nukkumaan mennessa vessaan valot, mutta mies oli kai sammuttanut nekin, koska ne eivat olleet enaa paalla. Kaikki huoneen valot saa sammutettua kaytavalta, mika on kylla vahan outoa. Oli jotenkin vaikea tajuta, etta joku oikeasti tuli MEIDAN huoneeseen, avaimilla. Tuli kylla todella turvaton olo, me oltiin ainoat lansimaalaiset koko hotellissa, sillon olis kylla miesseura ollut tarpeen. Kaikki hotellin henkilokunta on miehia, paitsi yks siivooja. Mun iPod ja kannykka oli mun yopoydalla ihan tarjolla, mutta niita se mies ei vieny.. Kun oltiin rauhotuttu, paatettiin menna respaan ja alkaa rayhaamaan. Mentiin sinne ja oltiin tosi vihaisia. Vedottiin siihen, etta ollaan naimisissa olevia naisia ja ollaan todella loukattuja ja peloissaan. Meidan aviomiehet on tulossa Mumbaihin. Nostettiin kova meteli siella, ja tuntu silta etta ne otti meidat tosissaan ja oli tosi pahoillaan, varsinki yks miehista. Vaitti tietenkin, etta vain pomo saa kayttaa vara-avaimia mutta voiko Intialaisten sanomisiin luottaa... Uskalsin laittaa korvatulpat vasta puoli seitsemalta aamulla, ajateltiin, etta ei kai ne enaa aamulla voi tulla sinne. Ai niin, ja oli meilla tietenkin mahtava lukkoviritys ovessa. Se koostui tuolista, jeesusteipista, metallikannusta ja ketjunpatkasta, se oli meidan turva :)

Oltiin kylla lievasti sanottuna kuumottuneita tuosta tapahtuneesta. Aamulla saatiin paikalle hotellin pomo. Pomo oli kylla kaynyt salilla, se oli todella iso mies. Mutta pomo otti meidat tosi vakavasti. Hotelli on ollut kuulenna 17 vuotta pystyssa, eika ikina tallaista ole tapahtunut. Jaa-a. Mutta sitten sanottiin hotellin miehesta, joka kaveli meidan huoneeseen illalla koputtamatta, ja paljastettiin siis kuka se oli. Se mies haettiin paikalle, ja pomo loi miesta meidan edessa. Se oli aika kamalaa, ne meni toiseen huoneeseen ja myohemmin mies sanoi, etta hanta lyotiin 20 kertaa.. Indian way to handle these things.. Tuli vahan paha mieli.

Tarkoitus oli jaada viela yhdeksi yoksi hotelliin, mutta sitten jarkeiltiin, etta parempi haipya, ainakin olis tosi vaikea nukkua siella, eika uskallettais enaa syoda niiden ruokia, koska ne vois vaikka myrkyttaa meidat. Joten lahdettiin hotellista, eika viimesta yota tarvinu edes maksaa jee laiha lohtu. Ja meidan piti kirjottaa pomolle viesti, etta respamies pyysi anteeksi sita, etta tuli koputtamatta meidan huoneeseen. Huhhuh. Joten ei muuta kuin Lonely Planet ja puhelin kateen, ja saatiin varattua toisesta hotellista huone, hotelli Bentley's. Tama Bentley's on Colaban alueella ja taalla on enemman turisteja. Tama hotelli, tai oikeastyaan guest house on aivan ihana!!! Henkilokunta on kohteliasta, ei liian tunkeilevaa. Huone on iso, eika haise homeelle. Huoneen saa lukkoon sisalta (en tieda sellasen lukon nimea) sellasella ulkohuussityyppisella hakasella eika sinne sillon paase ulkoa. Ja siella on muitakin lankkareita, ja nahtiin jo yks brittimies, joka sano etta se Bentley's on ollu tosi hyva hotelli! Mutta taa on kylla aika kallis... No me ollaan taalla pari yota ja sit olis tarkoitus menna Diuhun! :) Mutta olkaa huoleti kotivaki ja muutkin jotka tata lukee, nyt ollaan kylla turvassa, tama hotelli on luotettava, ja tama alue on myos turvallinen.

Mutta tallakin oli tarkoitus. Opittiin ainakin se, etta huoneen ovi lukkoon AINA. Ja muutenkin meidan ei pitais herattaa niin paljon huomiota ja olla mukavia. Naiset ilman miesta on taalla vapaita naisia eli vapaata riistaa, mita me ei todellakaan haluta olla taalla. Pitaa olla tylympi. Mutta tassa kaikki talta eraa, kaikki on kunnossa nyt ja kohta mennaan syomaan!

Aino

PS.Ruoka on ihanaa taalla! Eika viela(kaan) oo tullu mahatautia, jee!

Aliisa taking over the keyboard now...

"Mutkia matkaan" basically means that we've experienced some trouble on our way. Mumbai has brought us such wonders already, but recent events have been, what some would call a well needed "wake-up call". Let me rewind a bit. After having a lovely day in Colaba, the touristic traveler ghetto of Mumbai we headed back to our hotel to relax. Sometime in the evening the man from the reception shocked us by walking in our room without ringing the doorbell! We were quite upset about that, but he apologised and we carried out with our lovely evening of ukulele music and singing. The first bad yet rather hilarious incident of the evening was an ant attack that hit Saara's backpack. All of a sudden the entire floor around our beds (where Saara's bag was) was flooded with ants. I grabbed the video camera and started filming. Let me tell ya, the footage is hilarious! We sprayed bug spray all over the place and couldn't stop laughing. A staff member also came in to help with the bugs. He sprayed something in the room that truly ended the attack - in fact, I don't think we ever saw an ant again that night. The evening, already seaming like an eventful one, couldn't have had a worse ending when something truly scary happened to us. After the reception man had walked in our room (much earlier), we had been very careful with locking the hotel room door. Therefore it was surely locked when we hit the sack. Ever since we arrived in Mumbai, we had also decided to keep the toilet light switched on incase of.. well, bladder needs.

At around 04:30am I woke up to a tickly feeling, as if a huge bug was walking on my chest. Although it was pitch black, I woke up to it, and sensed something was up. I was still drowsy from sleeping, but I could clearly see someone running from our room!! Someone had broken in our room, turned off the toilet light and fiddled around our beds. I woke the girls up and Aino shut the door right behind the man. Needless to say, we were frightened, and decided to calm down before taking any hazardous action. After about 15min, we walked to the reception, WOKE the staff members up (note that they weren't awake!!) and raised our voice about the incident. I personally feel we were taken seriously. However, who else would have a key to our room besides a hotel staff member! To make a long story short, we left the hotel first thing in the morning. Incase anyone was wondering, nothing was stolen from us last night. The thought of what COULD have happened was however scary enough to make us ditch our first Mumbai hotel.

Our second choice is located in the lovely Colaba area. The price is slightly more expensive, but worth every penny. We are staying in a safe guesthouse recommended by Lonely Planet and favoured by many other tourists (whereas we were the only non-Indian customers in the previous hotel). So I would like to point out that we are perfectly fine and safe now, and are experiencing no signs of mental health deterioration. Today has been a lovely one. We bought an Indian sim card so we can book hotels and make international phone calls at a cheaper cost. We're just about to go grab some dinner so must go now.

Ciao darlings!

-Aliisa
Ps.
Saara viela haluaisi kirjoittaa, etta jos tulevaisuudessa jotain tallaista tapahtuu, soitamme heti poliisille! Luulimme, etta oikeusjarjestelma on taalla todella hidas ja tehoton(mita se saattaa ollakin), mutta uuden hotellimme asukas kehotti meita vain ottamaan vastaavissa tilanteissa
valittomasti yhteytta poliisiin. Hyvaksi se varmaan nytkin olisi ollut, silla tuntui pelottavalta ajatukselta, etta huoneeseen murtautuja oli todennakoisesti joku hotellin henkilokunnasta. Ja kenelle me menimme ensimmaiseksi kertomaan asiasta? Heille! Mutta mita muutakaan oltaisiin voitu tehda?
Meilla on itseasiassa suuri epailys siita, kuka huoneeseen hiipi. "Hammasmieheksi" kutsumamme heppu mustapunaisine hampaineen vieraili huoneessamme sina iltana monta kertaa toimittamassa jos jonkinlaista asiaa. Joka kerta huomasimme hanen puheensa takkuilevan, silla katse ja keskittyminen olivat koko ajan meidan tavaroissamme. Luulemme, etta han ei olisi kuitenkaan halunnut varastaa mitaan(kuten yopoydalla tarjolla olleita i-podeja ja puhelimia), vaan paasta vain lahelle lansimaalaista naista. Han oli pahin tuijottelija kaikista hotellin miehista.
Yolla, kun nostimme respassa mekkalan, huomasimme Hammasmiehen olleen ainut hereilla oleva! Aamulla koitimme kohdistaa haneen oikein syyttavia katseita.
Hysteeriassamme reagoimme jopa niin friikilla tavalla, etta paassamme alkoi soida:
"Stop right now, thank you very much, i need somebody with a human touch. Hey you, always on the run..." Nauratti, mutta se ei ollut oikeastaan yhtaan hauskaa. Onneksi mieliala nousi tanaan, kun saimme ostettua lohtusuklaata ja yon loistavassa hotellihuoneessa!:)

Mumbai

2008-11-04T04:22:00.000-08:00

Aino kirjoittaa...

On kylla aika mieletonta, ollaan siis hengissa ja nyt taalla Mumbain lammossa. Ihanaa kun nyt loydettiin nettikahvila niin vihdoin saa myos kontaktin Suomeen. Eilen illalla olis niiin tehny mieli lahettaa kaikille Suomeen tekstareita etta ollaan oikeesti viela hengissa :)
Noniin kelataanpa taaksepain, tuntuu etta on jo niin paljon tapahtunut tahankin mennessa, vaikka taa on vasta toinen paiva Intiassa. Eli lennot meni tosi hyvin, jopa Ainon mahakipu hellitti (kylla, mulla oli mahatauti(?) jo Suomen puolella!) ja ruoka oli hyvaa. Helsingissa meilla oli vaan kahden tunnin odotus ja sekin meni nopeasti. Koneessa saatiin vahan vinkkeja naiselta, joka oli menossa miehensa kanssa jo vissiin kolmatta kertaa Intiaan ja han antoi myos puhelinnumeronsa jos tulee kysyttavaa. Ja se nainen oli varmaan aitin ikainen ja silla oli meidan ikaisia lapsia! Hassua oli myos se, etta heidan perheessa vanhemmat ovat innokkaita reppumatkaajia, mutta lapsia se ei kiinnosta ollenkaan. Paadytaankohan mekin isoina tollaisiksi?;) Toivottavasti meidan lapset ainakin sitten lahtee matkaan mukaan!

Lentokentalla meni sujuvasti, saatiin rinkat ja mentiin ostamaan taksia varten pre-paidlippu. Saatiin lippu, ja meidat ohjattiin ulos. Sitten me ei tiedettykkaan mita tehda. Meilla oli lipuke, jota ei saanut antaa kenellekkaan ja siina oli numero 552. Tuli jo pieni paniikki kun ei tiedetty, mista taksi loytyy. Sitten loydettiin taksi, jonka rekisterinumero oli 552. Ymparilla parveili joukko intialaisia miehia ja ne tietenkin hyokkas meidan kimppuun. Miehet repi prepaid lappua mun kadesta mutta ei annettu sita. Sitten vanhempi parta-aija tuli ja sanoi olevansa "legal taxi driver" ja hatisteli muut pois. Paatettiin sitten luottaa siihen ja se kannatti :). Ne toiset miehet yritti ottaa meidan laukkuja ja laittaa niita taksiin. Se on intialaisten tapa saada rahaa, vakisilla tyrkytetaan "palveluita". Parta-aija sitten hatisteli ne pois. Oltiin kylla niiin epaluuloisia taksissakin kokoajan kun ei oikein uskalla luottaa kehenkaan. Sitten alkoi meidan taksimatka joka oli kylla ihmeellinen... Oli yo, mutta kadut oli taynna elamaa ja erilaisia tuoksuja. Ihmisia, koiria, lehmia. Ja oli tosi miellyttava ilma kun ei ollut liian kuuma.
Oli pimeaa.. Yhtakkia mies pysaytti, astui taksista ja meni kysymaan tieta meidan hotellille. Han sai neuvon, ja kaantyi pienemmalle, epailyttavalle tielle ja kaski meidan etsia hotellia. Jeeeee sitten nahtiin pieni kyltti. Mentiin respaan ja respamies sanoi meille heti: "Aliisa!" Sehan oli kiva. Saatiin ensin viiden hengen huone, jossa haisi aika pahasti homeelle... Mutta siella oli jopa ilmastointi, lansimainen vessa ihan siisti, eika yhtaan torakkaa!! Oltiin odotettu siita niin paljon pahempaa. Mutta yksi aika paha juttu siella oli. Huoneessa oli telkkari, mutta telkkarin takana oli ikkuna, joka oli...rikki. Rikkinainen ikkuna oli siis peitetty telkkarilla! Indian style... Oli vahan ahdistavaa menna nukkumaan kun mietittiin, etta sielta vois tulla vaikka kissa sisaan yaak! Mutta saatiin uus huone seuraavana aamuna, joka oli kiva. Tosin vessa ei vetanyt, mutta kaksi miesta tuli ja korjasi sen.(Tosin heilla kesti ainakin 2 tuntia saapua paikalle, mika ei tietenkaan ole kummallista taalla). Ei vielakaan yhtaan torakkaa :)

Tanaan uskaltauduttiin jopa suihkuun. Hotelli on muutenkin tosi kiva, ollaan kayty respassa jo varmaan kymmenen kertaa ja joka kerta ne on niin mielissaan! Hotellin henkilokunta on kylla kaikki tuijottavia miehia, mutta pitaa vaan koittaa olla mahdollisimman ruma ja itsevarma.

Saara kirjottaa..

About the hotel still: We think it might be an islamic hotel with "no alcohol" signs. But we are being sinners because we are hiding a herb booze bottle under Aino's pillow! We also have a bird-sounding ring-bell in our room and we hear the prayer call in our toilet. The staff of our hotel treat us like princesses. We really thank Juho about this hotel tip!
But seriously, we are going to be so conservative after this trip.:D Aino asked me today if I'm really going out with a small part of SKIN revealed in my legs. I just forgot to put the sleeves of my trousers properly after washing my legs. But of course, no way that i would go out like that! What uglier, the better. It's our motto here.

Today we found our way to Colaba, the backbacker ghetto of Mumbai. We noticed it would have been an easier place to start our India trip than the area we are living in.
The Gateway of India and the famous Taj Mahal hotel are now checked out. After seeing them we we're so hungry that we got a mission to find a good restaurant. Because we still are afraid of Delhi-belly, which we anyway are going to have, we opened the bible of travellers: Lonely Planet. I hope that in some point we can just forget it and go to some other places than those recommended in it, but right now it's a great help. We went to a restaurant called Delhi Darbar and had a really delicious dinner with the best garlic naans we've ever had.
Like Aino already told, we found this Internet cafe to write you all that we are doing fine. We don't even have so big shock we thought we'd have! Today we met the first western people by this far. Yesterday we saw none, and felt a bit uncomfortable amongst all of those Indian men staring at us. They must wonder that what are those three 15-years-old-looking white girls doing here all by themselves(=without men)! Well, we all have the rings.:D We also have an explination for those who ask about it. Yes, yes, our husbands are here with us, just behind the corner..I just wonder how many will believe that.:D

..and Aliisa has no time to write :D she's busy adding pictures to our blog! We're off to have some Chai now, shall write more soon!

HERE WE GO!

2008-11-02T01:46:00.001-07:00

Hoi. Minäpäs poden pahaa matkakuumetta!! Kello vähän päälle 11 ja samoilla silimillä mennään ku eilenkin (..olen tosin niin ikään pettänyt erään lupauksen, mutta ehdinhän minä nukkua lentokoneessakin..). Ollaan soiteltu tytsyjen kans pitkin eilis iltaa ja olo alkaa olla kuin nauravalla nakilla. Tosin muutaman liiallisen kiehumisminuutin sijaan olen lillunut kattilassa malttamattomana jo yli puoli vuotta! Alkaa siis olla jo semmoinen elämännälkä, että BON APPÉTIT vaan kaikille!
Rinkkani painaa 9.7kg - se tuntuu selässä yllättävän painavalta. Toisaalta, en kuitenkaan lannistu, sillä mielestäni en ole kyllä salmiakin ja saippuakuplien lisäksi pakannut matkaan mitään turhaa. Toivon vain, etten ole unohtanut mitään. Turhan roinanhan voi tietenkin heittää menemään tai postittaa takaisin kotiin. En ole eläessäni muuten ollut tekemisissä niin monen Mini-grip pussin kanssa kuin nyt. Kaikki on sullottu niihin, erikokoisiin tietysti. Tyttöjen kanssa valittiin 2L, 1,L, 0,5L sekä niitä superpieniä pussukoita. Tekisi melkein mieli mennä rankkasateeseen testailemaan omaisuuteni suojakerrointa.
Jos pysymme aikataulussa, saavumme Mumbaihin huomis aamuyöstä, klo.04:25 paikallista aikaa. Sain muuten vihdoin varattua meille sen hotellin!! Tyylillemme ominaisesti päivää ennen - eikä sitten minuuttiakaan aikaisemmin.
Nyt on aika jättää hyvästit Suomelle - ainakin seuraavaksi 50. päiväksi! Rakkaat, nauttikaa ajasta ilman meitä :D Ainiin! Eero tuossa vieressä muistuttikin englanninkielen käytöstä blogilla. Joten here we go.The trip is really starting in a matter of hours, and in a way, in my mind it already has. I'm dreading the flights a little bit, but that's about it! I'm not really stressing about anything else right now. Well, okay sure we're all gonna miss our loved ones incredibly much, but we're also planning on returning home for Christmas. Rationality is key. I have to go make an important phonecall now <3, but we'll try and update this as soon as we can. Might take a day or two though, you never know. Take care and see you again soon!!

...AND WE'RE OFF TO INDIA!!

-Aliisa

Blogi VIHDOIN luotu!

2008-10-31T15:06:00.001-07:00

Blogi on luotu, mutta pakkaukset on ihan kesken! Kavereiden läksärit on pidetty (tai useammatkin...), mutta esimerkiksi hotellia ei ole vielä(kään) varattu!!! Saimme hotellivinkin Mumbaista, mutta Aliisa ei saanut sieltä vastanneen miehen puheesta MITÄÄN selvää. Aika erikoista on myös se, että nyt Aliisa lähetti tekstarin hotellin numerosta vastanneelle miehelle (tämän henkilökohtaiseen kännykkänumeroon) ja mies puhuttelee Aliisaa "my dear"... saa nyt nähdä, mihin päädytään. Hotellista pitäisi olla myös airport-pick-up, mutta se on jäänyt vähän epäselväksi... Indian style..kai.
Kaikki tavarat pitäisi nyt olla ostettuna, koska huomenna on pyhäinpäivä ja kaupat ei ole auki. Tänään oli pientä paniikkia ilmassa, mutta nyt kaikki on hyvin kun olemme nauttineet pari Bombay shottia ja Cava Brut-pullon!
Hei, nyt on Saara. Olemme päättäneet, että kirjoitamme blogimme puoliksi suomeksi ja loput englanniksi. (En ole blondi.) Because some of our darlings simply don't understand Finnish.
It's okay, maybe you'll learn someday... It's Aliisa now by the way! Aino and Saara get to decide which Air song is being played in the background. La femme d'argent - listen to it. Yesterday we spent our monthly savings on medicine alone. I can't talk about that right now, because splurging in general - let alone doing so on diarrhea drugs, doesn't do it for me. I would much rather discuss the lovely send-off parties we have had. I personally can't get over the video my lovely friends made me <3 Aino's send-off at Graali was, according to her " Great! It was maybe our first own-class-party this year!!". So, what about Saara? "My send-off was about 2 months ago. It was for Spain and India. And now I'm having my India send off. So I'm really bad to say goodbyes..:D But the earlier send-off I had for my school mates and now there are a few of my closest friends.."
As Saara already mentioned, tonight we invited some friends (on very late notice) for drinks for the last time before INDIA! In addition to us, Hilla and Hanski are here! We also called Pipsa (who is in Kauhava) on the speaker phone so she's practically "present" as well. What Saara wanted to point out was that our night's "menu" consited of rather international non-Indian foods such as Mexican natchos with cuacamole dip, Finnish joulutortut and French baquettes. Ahh, why does it ALWAYS have to end up with the food stuff! Just so all of you know, we're now speaking in English here. Five Finns, babbling the night away. I'm loving this blog already! Now it's time to move our party to our favorite bar called Bar B. Shall write more here later!

-Saranha, Aida and Aleesha