Hahaa ja pitkaa kielta kaikille jotka olivat varmoja, etten saa kirjoitettua osa kakkosta! Mutta eihan se venynyt kuin tanne Intian reissumme viimeiseen iltaan (kuin myos osa mun ja Aliisan korteista, luonnollisestikin). Kohta on suunnitelmissa lahtea viimeiselle illalliselle Delhi Darbarin notkuviin poytiin ja ainakin mun ja Ainon tarkoituksena on massata kanaa kuin barbaarit konsanaan.
Lahtofiilikset on, no.. Toisaalta huipussaan siita, etta paasee joulun viettoon kotiin. Toisaalta voiko kukaan olettaa etta hihkuisimme riemusta paluusta kylmyyteen, harmauteen ja arkeen. Ehkapa arki tuntuisi silti hieman erilaiselta kaiken taalla kokemamme jalkeen. Sita toivomme, mutta kuinka todennakoista se sitten on..:D Voin ainakin omakohtaisesti sanoa ajallisesti yhta pitkan Espanjan matkani jalkeen, etta aika nopeaa se kaikki taas heittaa paalle. Vaikka en ollut kuin viikon Suomessa ennen Intiaan lahtoa!
Nyt kuitenkin muistin pikakelaus taakse Delhin paiviin. Aino jo kirjoittikin luksusjunamatkastamme, jonka aikana saimme kasityksen oman napamme venyvyysrajoista. Ja siita miksi intialainen keskiluokka on pyoreampaa sorttia. Jotain on jo kerrottu meidan Delhin tukikohdasta, eli Kavitan ja Sonnyn kodista. Taman sydamellisen pariskunnan pojat eli Aliisan koulukaverit saapuivat Delhiin joitakin paivia sen jalkeen, kun me olimme jatkaneet matkaamme etelaan. Harmittava ristiinmeno! Siita johtuen saimme kuitenkin nukkua heidan sangyissaan, jotka olivat luksuksisimmat sangyt koko matkallamme.
Valtavan kokoinen Intian paakaupunki Delhi+muutama paiva aikaa= huono yhdistelma. Lopputulos: Istumista autossa ja santailya paikasta toiseen. Oli mielettoman hienoa, etta saatiin "lainata" Kavitan ja Sonnyn autokuskia kaikiksi paiviksi, jotka vietimme Delhissa. Sen ansiosta emme joutuneet kayttamaan aikaa ja energiaa rikhsojen metsastykseen ja niihin sulloutumiseen, vaan keskityimme muun muassa Lootustemppelin ihailemiseen. Tama kauniin valkoinen ja yksinkertainen bahaitemppeli lumosi meidat taysin. Sisalta se oli rauhoittava ja seesteinen olo valtasi meidat vain siella hiljaa istuessamme. Ulkopuoli vangitsi visuaalisesti niin, etta loimme pitkia viimeisia katseita viela monta kertaa ennen alueelta poistumista ja sen jalkeenkin autosta kuikuillen.
Olipa myos toinenkin valkoinen rakennus, joka sai meidat hurmattua. Halusimme kayda omin silmin nakemassa yhden maailman seitsemasta ihmeesta, Taj Mahalin. Vaikka mulle tahan muslimien pyhattoon astuminen oli jo toinen kerta, se ei missaan nimessa ollut liikaa tai kyllastyttanyt. Alueen symmetrisyys ja koristelu on nerokasta. En nahnyt talla kertaa kuitenkaan sita lehmaruohonleikkuria, joka viimeksi kynsi alueella kasvavaa nurmea.
Olimme ottaneet koko paivaksi kuskin ystavamme Jessleen suositteleman matkatoimiston kautta. Paikan paalla Agrassa selvisi myos, etta pakettiin kuului opas, jota emme varsinaisesti edes olisi halunneet. Opas kuitenkin antoi meidan olla omissa oloissamme fiksusti ja kertoi lopuksi vahan faktoja Taj Mahalista kyselypohjalta.
Valkoisen ihmeen jalkeen jatkoimme matkaa temppelikaupunki Vrindavaniin.
lauantai 20. joulukuuta 2008
The final countdown...
Niinhan se on, etta kaikki hyva loppuu aikanaan..
..Aliisa siis tassa kokoaa ajatuksiaan ja pohdiskelee maailman menoa. Olemme tyttojen kanssa liikkeella sekavin tuntein - viimeinen ilta Intiassa enteilee loppuaan. Matkamme on tullut tiensa paahan. Mumbaihin palaaminen tuntui lopun alulta, mutta jospa tama olisikin vasta alun loppua - ensimmaisen pitkan reissun paatymista. Filosofisista pohdinnoista kevyempiin kerrontoihin. Olemme jokatapauksessa juuri nyt siina samaisessa Internet-kahvilassa, jossa aloittelimme blogimme kayttoa. Kuten hieman arvelinkin, matkan loppua kohden blogitekstien maara vaheni ja otteemme hiukan lepsui, MUTTA olemme silti sita mielta, etta tanne Intiaan on kuitenkin tultu paaasiassa nakemaan ja kokemaan. On kuitenkin ollut ilo huomata, kuinka moni ihminen blogia tosiaan seuraakin. Ymmarran kylla, etta blogiamme on viimeaikoina ollut melko vaikea seurata. Viikkojen takaisia juttuja on kirjoiteltu pitkin reissua, ja mikaan ei tunnu etenevan aivan kronologisessa jarjestyksessa. Saarakin tuossa vieressa napyttelee "Pohjois-Intian seikkailut osa 2":sta :D
Saavuimme tanne Mumbaihin eilen joskun aamun pikkutunteina. Nelipaivainen Goan aurinkolomamme olisi kylla saanut jatkua, mutta aikamme alkaa pahasti loppua kesken. Junan paatepysakki oli terroristihyokkayksen kohteena ollut Victoria Terminus. Viime kuussa sattunut terroristihyokkays nakyy ja tuntuu Mumbaissa. Hostelli, jossa yovymme on aivan Taj hotellin takana. Olisimme kovasti halunneet nahda hotellin edestapain, mutta poliisit ovat estaneet kaikenlaisen liikenteen alueella. Itse hotellikaan ei (kaikella logiikalla) taida olla auki. Tallakin hetkella olemme aivan yhden ammuskelukohteen eli Cafe Leopoldin vieressa. Kahvilan luodeilla hajotetut ikkunat on peitetty pitkilla laudoilla, ja toinen oviaukko on muurattu umpeen. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta, emme pelkaa oleskella niinsanotulla "ground zero":lla. Colaban kaupunginosa tuntuu itseasiassa olevan rauhallisempi kuin matkamme alussa.
Olisipas hauska repaista oikein kunnolla, perua lennot ja jatkaa reissuamme. Periaatteessa tasta voisi aloittaa uuden reissun - mutta niinhan me tavallaan aloitammekin. Paluu arkeen voi olla seikkailuistamme haastavin. Koulu, ihmissuhteet, elama, paatokset, rahahuolet.. voih. Kumpa osaisin ajatella positiivisemmin. Okei, myonnetaan. Kotiin on kylla nyt aika mukava palata. Viimepaivina olemme oikein tarisseet innosta, ja jotakin meista on aina valilla alkanut jannittamaan. Keta kaikkia meita onkaan asemalla vastassa.
Ehdotus: tulkaa kaikki!
Nyt lopettelen, mutta jos suinkin ehdin, palaan tanne viela myohemmin jatkamaan. Kuten aina, juttu jai pahasti kesken. Jos kuitenkaan en ehdi nettiin tanaan, tarinamme muistelu jatkuu sitten Suomen puolella. Suomessa lisailen loput kuvatkin. Nyt tytot kiitavat Delhi Darbariin viimeiselle aterialle! Nahdaan pian!! <3
-Aliisa
..Aliisa siis tassa kokoaa ajatuksiaan ja pohdiskelee maailman menoa. Olemme tyttojen kanssa liikkeella sekavin tuntein - viimeinen ilta Intiassa enteilee loppuaan. Matkamme on tullut tiensa paahan. Mumbaihin palaaminen tuntui lopun alulta, mutta jospa tama olisikin vasta alun loppua - ensimmaisen pitkan reissun paatymista. Filosofisista pohdinnoista kevyempiin kerrontoihin. Olemme jokatapauksessa juuri nyt siina samaisessa Internet-kahvilassa, jossa aloittelimme blogimme kayttoa. Kuten hieman arvelinkin, matkan loppua kohden blogitekstien maara vaheni ja otteemme hiukan lepsui, MUTTA olemme silti sita mielta, etta tanne Intiaan on kuitenkin tultu paaasiassa nakemaan ja kokemaan. On kuitenkin ollut ilo huomata, kuinka moni ihminen blogia tosiaan seuraakin. Ymmarran kylla, etta blogiamme on viimeaikoina ollut melko vaikea seurata. Viikkojen takaisia juttuja on kirjoiteltu pitkin reissua, ja mikaan ei tunnu etenevan aivan kronologisessa jarjestyksessa. Saarakin tuossa vieressa napyttelee "Pohjois-Intian seikkailut osa 2":sta :D
Saavuimme tanne Mumbaihin eilen joskun aamun pikkutunteina. Nelipaivainen Goan aurinkolomamme olisi kylla saanut jatkua, mutta aikamme alkaa pahasti loppua kesken. Junan paatepysakki oli terroristihyokkayksen kohteena ollut Victoria Terminus. Viime kuussa sattunut terroristihyokkays nakyy ja tuntuu Mumbaissa. Hostelli, jossa yovymme on aivan Taj hotellin takana. Olisimme kovasti halunneet nahda hotellin edestapain, mutta poliisit ovat estaneet kaikenlaisen liikenteen alueella. Itse hotellikaan ei (kaikella logiikalla) taida olla auki. Tallakin hetkella olemme aivan yhden ammuskelukohteen eli Cafe Leopoldin vieressa. Kahvilan luodeilla hajotetut ikkunat on peitetty pitkilla laudoilla, ja toinen oviaukko on muurattu umpeen. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta, emme pelkaa oleskella niinsanotulla "ground zero":lla. Colaban kaupunginosa tuntuu itseasiassa olevan rauhallisempi kuin matkamme alussa.
Olisipas hauska repaista oikein kunnolla, perua lennot ja jatkaa reissuamme. Periaatteessa tasta voisi aloittaa uuden reissun - mutta niinhan me tavallaan aloitammekin. Paluu arkeen voi olla seikkailuistamme haastavin. Koulu, ihmissuhteet, elama, paatokset, rahahuolet.. voih. Kumpa osaisin ajatella positiivisemmin. Okei, myonnetaan. Kotiin on kylla nyt aika mukava palata. Viimepaivina olemme oikein tarisseet innosta, ja jotakin meista on aina valilla alkanut jannittamaan. Keta kaikkia meita onkaan asemalla vastassa.
Ehdotus: tulkaa kaikki!
Nyt lopettelen, mutta jos suinkin ehdin, palaan tanne viela myohemmin jatkamaan. Kuten aina, juttu jai pahasti kesken. Jos kuitenkaan en ehdi nettiin tanaan, tarinamme muistelu jatkuu sitten Suomen puolella. Suomessa lisailen loput kuvatkin. Nyt tytot kiitavat Delhi Darbariin viimeiselle aterialle! Nahdaan pian!! <3
-Aliisa
Tarkkailua
Aino valaisee...
Nyt kun ollaan katseltu Intiaa noin kaksi kuukautta, niin taytyyhan meidan vihdoin puhua siita meille maailman tarkeimmasta asiasta: miehista. Maailman matkaajina haluamme valaista lukijoitamme Intian miehista.
Tyypillinen intialainen mies:
Ruumiinrakenne:
-luikku, mutta usein pituudeltaan aika lyhyt
-pitkat, OHUET jalat, joiden paassa lahes olematon takamus
Vaatetus:
-farkut tai useimmin puvunhousut (prassien kanssa), joissa alaspain levenevat lahkeet. Lahkeet muutenkin ylipitkat, ja laskeutuvat kenkien paalle.
-farkuissa mahdollisesti myos kirjailuja
-housut vedetty todella ylos, housujen takamus tiukka.
-useimmilla intialaisilla miehilla on loysa kauluspaita, jossa myos mahdollisesti kirjailuja
Kasvot:
-oljytyt (tai todella likaiset) hiukset. Muodikkaimmilla on keskijakaus.
-usein viikset
-huonot hampaat
Olemus:
-pollea, luulee olevansa erityisen hyvannakoinen
-palyileva katse, herkeamaton tuijotus
-"hauskat" jutut
-ottaa valokuvia lansimaalaisista naisista ilman lupaa
-ei ymmarra sanaa "ei"
-nahdaan usein kavelemassa kasi kadessa...toisen intialaisen miehen kanssa
Tata jaamme kaipaamaan <3.
in English:
As you probably know, We love men from all over the world. Now we have been checking out Indian men for almost two months. We want share this information with our readers.
Typical Indian man
The looks:
-body structure is skinny, and their lenght is quite short
-long, skinny feet and a tiny butt
-hair is very oily (or very greasy)
-the teeth are always very bad (maybe it's because of betel...)
Clothes:
-Formal straight pants or jeans, which have the seventies kind trumpet style
-Jeans can have some embroidery
-pants are worn really up and are really tight at the back
-most of the Indian men wear a long sleeved shirt
-a mustache
Appearance:
-thinks he's very good looking and acts like that
-hes eyes are all the time checking out western women. If the woman notices, he just keeps on staring.
-very "funny" jokes
-can be seen taking photographs with a camera phone from western women, without a permission of course.
-doesn't understand the word "no"
-can be seen walking in the streets hand in hand...with another Indian man.
We will truly miss this <3.
Aino and the girls
Nyt kun ollaan katseltu Intiaa noin kaksi kuukautta, niin taytyyhan meidan vihdoin puhua siita meille maailman tarkeimmasta asiasta: miehista. Maailman matkaajina haluamme valaista lukijoitamme Intian miehista.
Tyypillinen intialainen mies:
Ruumiinrakenne:
-luikku, mutta usein pituudeltaan aika lyhyt
-pitkat, OHUET jalat, joiden paassa lahes olematon takamus
Vaatetus:
-farkut tai useimmin puvunhousut (prassien kanssa), joissa alaspain levenevat lahkeet. Lahkeet muutenkin ylipitkat, ja laskeutuvat kenkien paalle.
-farkuissa mahdollisesti myos kirjailuja
-housut vedetty todella ylos, housujen takamus tiukka.
-useimmilla intialaisilla miehilla on loysa kauluspaita, jossa myos mahdollisesti kirjailuja
Kasvot:
-oljytyt (tai todella likaiset) hiukset. Muodikkaimmilla on keskijakaus.
-usein viikset
-huonot hampaat
Olemus:
-pollea, luulee olevansa erityisen hyvannakoinen
-palyileva katse, herkeamaton tuijotus
-"hauskat" jutut
-ottaa valokuvia lansimaalaisista naisista ilman lupaa
-ei ymmarra sanaa "ei"
-nahdaan usein kavelemassa kasi kadessa...toisen intialaisen miehen kanssa
Tata jaamme kaipaamaan <3.
in English:
As you probably know, We love men from all over the world. Now we have been checking out Indian men for almost two months. We want share this information with our readers.
Typical Indian man
The looks:
-body structure is skinny, and their lenght is quite short
-long, skinny feet and a tiny butt
-hair is very oily (or very greasy)
-the teeth are always very bad (maybe it's because of betel...)
Clothes:
-Formal straight pants or jeans, which have the seventies kind trumpet style
-Jeans can have some embroidery
-pants are worn really up and are really tight at the back
-most of the Indian men wear a long sleeved shirt
-a mustache
Appearance:
-thinks he's very good looking and acts like that
-hes eyes are all the time checking out western women. If the woman notices, he just keeps on staring.
-very "funny" jokes
-can be seen taking photographs with a camera phone from western women, without a permission of course.
-doesn't understand the word "no"
-can be seen walking in the streets hand in hand...with another Indian man.
We will truly miss this <3.
Aino and the girls
keskiviikko 17. joulukuuta 2008
lauantai 13. joulukuuta 2008
Gokarna
Aino kirjottaa...
Ollaan siis nyt paikassa nimelta Gokarna. Saatiin vinkki tasta paikasta ashramissa yhdelta hollantilaistytolta. Mietittiin jossain vaiheessa, etta oltais loppumatka vaan taalla Gokarnalla ja skipattais...GOA(!). Varkala oli niin turistimesta, etta ajatus Goasta ei tuntunut sillon hyvalta, siellahan niita turisteja ja kaupustelijoita vasta onkin. Paatettiin kuitenkin tsekata molemmat paikat, eli Gokarna ja Goa, vahan nopeampaan tahtiin.
Gokarna on hindujen pyha kaupunki. Taalla pitaa pukeutua ja kayttaytya saadyllisesti. Tama kuitenkin patee vain kylan puolella, silla Gokarnalla on lisaksi useita rantoja, jossa saa olla bikineissa, eika edes intialaiset miehet tuu hairitsemaan ja ottamaan kuvia! Ollaan opittu taalla arvostamaan pieniakin asioita...
Ollaan oltu taalla nyt kolme paivaa. Tama on aika pieni paikka, ollaan syoty, shoppailtu, vahan patikoitu, veneilty ja tietenkin hankitty paniikkirusketusta. Taisinpa jopa tanaan vahan palaa, oon ite vahan huolimaton aurinkovoiteen levittaja ja se sitten kostautui. Me ollaan viela oikeesti aika vaaleita, vaikka ollaan oltu melkeen kuusi viikkoa INTIASSA! Mutta ollaan sentaan tehty muutaki ku maattu biitsilla.
Eilen mentiin Om beachille, ja oltiin just asetuttu mukavasti ottamaan aurinkoa. Siella rannalla kulki ympariinsa epailyttavan nakoinen sinisarvinen lehma. Lehma lahestyi meita, ja noustiin pyyhkeiden paalta valmiiksi pakenemaan. Meilla on vielakin vahan lehmakammo siita edellisesta hyokkayksesta Diulla. Lahdettiin ite pois alta kun aateltiin etta se vaan kavelee ohi. Mutta tama lehma kaveli maaratietoisesti Saaran pyyhkeen paalta Saaran kassin luo. Lehma kaiveli laukun sisaltoa, loysi sipsipussin...ja soi sen, muoveineen. Sitten se jatkoi tyynesti matkaa. Intialaiset lehmat syo ihan kaikkea, koska ne huolehtii taalla jatehuollosta. Niille kelpaa muovi, pahvi, paperi.. Naureskeltiin, etta olis ollu aika karu kohtalo jos lehma olis loytany laukusta vaikka passin tai luottokortin ja pistellyt poskeensa.
Ollaan koitettu luoda taalla sosiaalisia verkostoja. Siina ei olla oikein onnistuttu. Ensinnakin majoitusvinkin meille antoi hieman epailyttavan oloinen "Tom", jonka mukaan saadaan guesthouse "Shangri lasta" halvalla majoitus kun sanotaan vaan "Tomilta terveisia". No, mentiin sinne paikkaan ja kerrottiin tietenkin toiveikkaina silmaa iskien "Tomilta terveiset." Guesthousen tyyppi vaan katto meita, eika tosiaankaan tuntenu ketaan "Tomia". No, saatiin kuitenkin sielta huone, ja ihan hyva on. Aliisa sai lattiapaikan, maa ja saara nukutaan n.120 levyisessa sangyssa. Yritettiin viela myohemmin liittaytya taalla oleskeleviin travellaajiin. Tultiin syomasta illalla, kun huomattiin, etta rannalla on porukkaa ja musiikkia -> Jee, BILEET! Kaveltiin sinne ja istuttiin rinkiin. Pian tajuttiin, etta kukaan ei ees huomannu etta me tultiin! Ei kylla loppuen lopuksi tunnettu mitaan suurta yhteenkuuluvuutta niiden kanssa, talla rannalla taitaa olla pelkastaan tuota huumeporukkaa, eika niilla valttamatta kiinnosta tai ole tapana tutustua muihin..jos niille riittaa se, mita niilla on. No, onneksi meilla on toisemme.
Kivaa ja rentoa on kuitenkin ollu, paitsi etta maha(ni) on jatkanut jalleen temppuilua. Aika janna juttu, etta aiti Amman luona mina ja maha oltiin ihan valeissa, mutta nyt se on taas alkanut kiusata muun muassa herattamalla keskella yota ja pakottamalla nousemaan sangysta vessaan. No, toivotaan etta taa ei ainakaan enaa Suomessa jatku...
Eipa talla kertaa enempaa, paivien countdown on jo periaatteessa alkanut...
Next destination: GOA
Alright then.. where do I even begin! We apologize for not updating the blog earlier. There's just been so much going on during the past week, and I think the fast approaching departure (from India) is also keeping us off the Internet. We also tend to go online in the late evenings and sometimes the Internet cafe closes up even before we begin writing. But enough about excuses, let's get all of you back to today.
We are now in Gokarna, a town just a stone's throw away from Goa. We're staying at Kudle beach which is picture perfect: sandy beaches, flourishing nature, gorgeous hills.. if you climb up, the view is practically breathtaking. The sad sidenote I must inform you about is that we have hardly any pics from this beautiful place. This clumsy media design student broke the (my mum's) camera yesterday.. :( I think we now figured out how to snap some shots with it, but taking photos is no longer as freeing an experience as before. Trying to get back to the good stuff here, regardless of my cockups.
After enjoying a few relaxing days in the touristic beach resort of Varkala we headed towards Kollam, and to be specific, to mother Amma's ashram in Amritapuri. As most of you might already know, mother Amma is said to portray "God's love in human form", and she spreads that love by embracing people regardless of their backgrounds. Although we had all heard something about Amma, we could have never anticipated the impact the ashram would have on us and what we would get to experience in the days to follow.
We arrived in Kollam sometime in the afternoon and headed straight to the post office, because Saara had a lot of extra weight in her backpack which needed to be sent home immediately. The parcel posting process ended up taking an exhausting few hours and while Saara was busy filling annoying forms, Aino and I used the time to finally write some post cards. At the post office we also realized it was the Finnish national day! Our thoughts turned completely blue and white. After dinner, when the day was already anticipating its end we began to wonder if we would even be able to stay at the ashram having no reservation what so ever, and not knowing if we would be able to reach it before dark. Although we had some doubts, we were only an hour's rickshaw drive away from Amritapuri and we made it before sunset. From the outside, the ashram looked like a resort, the sight truly knocked out any expectations we may have had: tall, baby pink apartment buildings, a massive bridge joining the ashram to mainland instead of something modest and petite we had obviously assumed we would see. When the rickshaw pulled up to the front of the bridge, we were immediately aided by some ashram residents. They told us not to worry about accommodation - everyone was welcome and would have a roof over their heads. Needless to say we felt like were in good hands.
Once we arrived, we were asked our nationality. When told, they brought us information hand-outs printed in Finnish!! The hand-our guided us into the rules regarding life in the ashram. Along with strict guidelines on what not to wear, we were suggested to attend daily seva - volunteer work for the ashram's community. On the first day of our arrival, we met a French guy called Tsibo. He had lived in the ashram for five days and hadn't attended seva even once. He seemed to be really laid-back, perhaps looking for some new perspectives and viewpoints regarding his own life - just like us. Sometime during that same day we also heard of Mother Amma's long awaited arrival. We couldn't believe our luck. Mother Amma spends most of her year abroad, embracing people around the world. Lucky for us, she decided to come home for a quick visit before setting off to a long tour around India.
The following days taught us many things about the ashram way of life. People lived under a schedule consisting of meal times, curfews, prayer and meditation timetables, etc. Discipline and self-control are two words which pop out quite strongly in my mind when thinking of the people residing at the ashram. Nothing would work smoothly if it weren't for control. We were surprised by the amount of Finnish people populating the place. Since it seemed like the Finns were a major portion of the mass, we almost felt like our home country (on its own) couldn't offer many options for those misguided regarding their faith.
So.. mother Amma. In the afternoon following our arrival, she arrived. People cried, hugged each other, smiled openly where as others ran frantically following the car of their religious leader, creating some level of panic. Amma's arrival will stick in my mind as the realization regarding the level of impact one person can truly have on an entire community. On the next day, we were hugged by Amma. The experience is something I still can't quite put into words without offending anyone. All I can say is that she truly affects lives, and stands as an example to all of us. Less fighting, more loving.
From the ashram we took a river boat that took us through the Keralan backwaters to Alleppey. From there we continued through Cochin towards Mangalore. I was quite upset (with myself), because I hadn't contacted my old ISSH friend, Megan earlier. That same Megan from grade 6 (Obrhai), lives currently in Mangalore. Therefore missed what could have been a rather memorable reunion. Well, yet another thing to look forward to when visiting India again.
Getting to Gokarna (from the ashram) took 2 days of long train rides in uncomfortable conditions. We were literally unable to fit into the general class car (of one of the over-night train rides) so we had to bribe the ticket man in order to get sleeper beds for us. The same sort of bribing would never work in Finland. On the other hand, the same sort of situation (where you wouldn't physically get in through a train door) would also never happen in Finland. Once in Gokarna, we found it extremely hard to find accommodation. Everything was fully-booked, but thanks to a hint given to us by a random drug addict named Tom, we found shelter in Shargrila, an idyllic and affordable guest house on Kudle beach.
I woke up to the sound of cows mooing on the field surrounding the guest house area. For a second there, I could have sworn I was in Provence or Tuscany. Sitting on the porch with the sun kissing my face, I felt happy. Our final week in India was to be a good one, I just had a hunch. Once the girls woke up, they began making me rastas. I thought nothing was to come of the project, but currently I'm kind of liking this mess clouding my head.
Okay, once again I have to go and leave the ending of this reportage for later. Perhaps next time from Goa. Take care everyone!
-Aliisa
Ollaan siis nyt paikassa nimelta Gokarna. Saatiin vinkki tasta paikasta ashramissa yhdelta hollantilaistytolta. Mietittiin jossain vaiheessa, etta oltais loppumatka vaan taalla Gokarnalla ja skipattais...GOA(!). Varkala oli niin turistimesta, etta ajatus Goasta ei tuntunut sillon hyvalta, siellahan niita turisteja ja kaupustelijoita vasta onkin. Paatettiin kuitenkin tsekata molemmat paikat, eli Gokarna ja Goa, vahan nopeampaan tahtiin.
Gokarna on hindujen pyha kaupunki. Taalla pitaa pukeutua ja kayttaytya saadyllisesti. Tama kuitenkin patee vain kylan puolella, silla Gokarnalla on lisaksi useita rantoja, jossa saa olla bikineissa, eika edes intialaiset miehet tuu hairitsemaan ja ottamaan kuvia! Ollaan opittu taalla arvostamaan pieniakin asioita...
Ollaan oltu taalla nyt kolme paivaa. Tama on aika pieni paikka, ollaan syoty, shoppailtu, vahan patikoitu, veneilty ja tietenkin hankitty paniikkirusketusta. Taisinpa jopa tanaan vahan palaa, oon ite vahan huolimaton aurinkovoiteen levittaja ja se sitten kostautui. Me ollaan viela oikeesti aika vaaleita, vaikka ollaan oltu melkeen kuusi viikkoa INTIASSA! Mutta ollaan sentaan tehty muutaki ku maattu biitsilla.
Eilen mentiin Om beachille, ja oltiin just asetuttu mukavasti ottamaan aurinkoa. Siella rannalla kulki ympariinsa epailyttavan nakoinen sinisarvinen lehma. Lehma lahestyi meita, ja noustiin pyyhkeiden paalta valmiiksi pakenemaan. Meilla on vielakin vahan lehmakammo siita edellisesta hyokkayksesta Diulla. Lahdettiin ite pois alta kun aateltiin etta se vaan kavelee ohi. Mutta tama lehma kaveli maaratietoisesti Saaran pyyhkeen paalta Saaran kassin luo. Lehma kaiveli laukun sisaltoa, loysi sipsipussin...ja soi sen, muoveineen. Sitten se jatkoi tyynesti matkaa. Intialaiset lehmat syo ihan kaikkea, koska ne huolehtii taalla jatehuollosta. Niille kelpaa muovi, pahvi, paperi.. Naureskeltiin, etta olis ollu aika karu kohtalo jos lehma olis loytany laukusta vaikka passin tai luottokortin ja pistellyt poskeensa.
Ollaan koitettu luoda taalla sosiaalisia verkostoja. Siina ei olla oikein onnistuttu. Ensinnakin majoitusvinkin meille antoi hieman epailyttavan oloinen "Tom", jonka mukaan saadaan guesthouse "Shangri lasta" halvalla majoitus kun sanotaan vaan "Tomilta terveisia". No, mentiin sinne paikkaan ja kerrottiin tietenkin toiveikkaina silmaa iskien "Tomilta terveiset." Guesthousen tyyppi vaan katto meita, eika tosiaankaan tuntenu ketaan "Tomia". No, saatiin kuitenkin sielta huone, ja ihan hyva on. Aliisa sai lattiapaikan, maa ja saara nukutaan n.120 levyisessa sangyssa. Yritettiin viela myohemmin liittaytya taalla oleskeleviin travellaajiin. Tultiin syomasta illalla, kun huomattiin, etta rannalla on porukkaa ja musiikkia -> Jee, BILEET! Kaveltiin sinne ja istuttiin rinkiin. Pian tajuttiin, etta kukaan ei ees huomannu etta me tultiin! Ei kylla loppuen lopuksi tunnettu mitaan suurta yhteenkuuluvuutta niiden kanssa, talla rannalla taitaa olla pelkastaan tuota huumeporukkaa, eika niilla valttamatta kiinnosta tai ole tapana tutustua muihin..jos niille riittaa se, mita niilla on. No, onneksi meilla on toisemme.
Kivaa ja rentoa on kuitenkin ollu, paitsi etta maha(ni) on jatkanut jalleen temppuilua. Aika janna juttu, etta aiti Amman luona mina ja maha oltiin ihan valeissa, mutta nyt se on taas alkanut kiusata muun muassa herattamalla keskella yota ja pakottamalla nousemaan sangysta vessaan. No, toivotaan etta taa ei ainakaan enaa Suomessa jatku...
Eipa talla kertaa enempaa, paivien countdown on jo periaatteessa alkanut...
Next destination: GOA
Alright then.. where do I even begin! We apologize for not updating the blog earlier. There's just been so much going on during the past week, and I think the fast approaching departure (from India) is also keeping us off the Internet. We also tend to go online in the late evenings and sometimes the Internet cafe closes up even before we begin writing. But enough about excuses, let's get all of you back to today.
We are now in Gokarna, a town just a stone's throw away from Goa. We're staying at Kudle beach which is picture perfect: sandy beaches, flourishing nature, gorgeous hills.. if you climb up, the view is practically breathtaking. The sad sidenote I must inform you about is that we have hardly any pics from this beautiful place. This clumsy media design student broke the (my mum's) camera yesterday.. :( I think we now figured out how to snap some shots with it, but taking photos is no longer as freeing an experience as before. Trying to get back to the good stuff here, regardless of my cockups.
After enjoying a few relaxing days in the touristic beach resort of Varkala we headed towards Kollam, and to be specific, to mother Amma's ashram in Amritapuri. As most of you might already know, mother Amma is said to portray "God's love in human form", and she spreads that love by embracing people regardless of their backgrounds. Although we had all heard something about Amma, we could have never anticipated the impact the ashram would have on us and what we would get to experience in the days to follow.
We arrived in Kollam sometime in the afternoon and headed straight to the post office, because Saara had a lot of extra weight in her backpack which needed to be sent home immediately. The parcel posting process ended up taking an exhausting few hours and while Saara was busy filling annoying forms, Aino and I used the time to finally write some post cards. At the post office we also realized it was the Finnish national day! Our thoughts turned completely blue and white. After dinner, when the day was already anticipating its end we began to wonder if we would even be able to stay at the ashram having no reservation what so ever, and not knowing if we would be able to reach it before dark. Although we had some doubts, we were only an hour's rickshaw drive away from Amritapuri and we made it before sunset. From the outside, the ashram looked like a resort, the sight truly knocked out any expectations we may have had: tall, baby pink apartment buildings, a massive bridge joining the ashram to mainland instead of something modest and petite we had obviously assumed we would see. When the rickshaw pulled up to the front of the bridge, we were immediately aided by some ashram residents. They told us not to worry about accommodation - everyone was welcome and would have a roof over their heads. Needless to say we felt like were in good hands.
Once we arrived, we were asked our nationality. When told, they brought us information hand-outs printed in Finnish!! The hand-our guided us into the rules regarding life in the ashram. Along with strict guidelines on what not to wear, we were suggested to attend daily seva - volunteer work for the ashram's community. On the first day of our arrival, we met a French guy called Tsibo. He had lived in the ashram for five days and hadn't attended seva even once. He seemed to be really laid-back, perhaps looking for some new perspectives and viewpoints regarding his own life - just like us. Sometime during that same day we also heard of Mother Amma's long awaited arrival. We couldn't believe our luck. Mother Amma spends most of her year abroad, embracing people around the world. Lucky for us, she decided to come home for a quick visit before setting off to a long tour around India.
The following days taught us many things about the ashram way of life. People lived under a schedule consisting of meal times, curfews, prayer and meditation timetables, etc. Discipline and self-control are two words which pop out quite strongly in my mind when thinking of the people residing at the ashram. Nothing would work smoothly if it weren't for control. We were surprised by the amount of Finnish people populating the place. Since it seemed like the Finns were a major portion of the mass, we almost felt like our home country (on its own) couldn't offer many options for those misguided regarding their faith.
So.. mother Amma. In the afternoon following our arrival, she arrived. People cried, hugged each other, smiled openly where as others ran frantically following the car of their religious leader, creating some level of panic. Amma's arrival will stick in my mind as the realization regarding the level of impact one person can truly have on an entire community. On the next day, we were hugged by Amma. The experience is something I still can't quite put into words without offending anyone. All I can say is that she truly affects lives, and stands as an example to all of us. Less fighting, more loving.
From the ashram we took a river boat that took us through the Keralan backwaters to Alleppey. From there we continued through Cochin towards Mangalore. I was quite upset (with myself), because I hadn't contacted my old ISSH friend, Megan earlier. That same Megan from grade 6 (Obrhai), lives currently in Mangalore. Therefore missed what could have been a rather memorable reunion. Well, yet another thing to look forward to when visiting India again.
Getting to Gokarna (from the ashram) took 2 days of long train rides in uncomfortable conditions. We were literally unable to fit into the general class car (of one of the over-night train rides) so we had to bribe the ticket man in order to get sleeper beds for us. The same sort of bribing would never work in Finland. On the other hand, the same sort of situation (where you wouldn't physically get in through a train door) would also never happen in Finland. Once in Gokarna, we found it extremely hard to find accommodation. Everything was fully-booked, but thanks to a hint given to us by a random drug addict named Tom, we found shelter in Shargrila, an idyllic and affordable guest house on Kudle beach.
I woke up to the sound of cows mooing on the field surrounding the guest house area. For a second there, I could have sworn I was in Provence or Tuscany. Sitting on the porch with the sun kissing my face, I felt happy. Our final week in India was to be a good one, I just had a hunch. Once the girls woke up, they began making me rastas. I thought nothing was to come of the project, but currently I'm kind of liking this mess clouding my head.
Okay, once again I have to go and leave the ending of this reportage for later. Perhaps next time from Goa. Take care everyone!
-Aliisa
Lehma soi mun sipsit.
Heh. Pohjois-Intian seikkailut osa 2 on viela kirjoittamatta, mutta I promise, you will have it! Nyt keskitymme kuitenkin kertomaan kaikki matkan kaanteet aina Varkalasta tanne Gokarnaan asti (jonka muuten joudumme jattamaan huomenna!Goa kutsuu meita pikkusormellaan luoksensa. Hurja mielenjohde oli aluksi skipata se kokonaan, mutta olemme kai liian kaavoihimme kangistuineita ja uteliaita nakemaan sen kaiken hehkutuksen lahteen, siispa hyppaamme aamulla Margaoon menevaan paikallisjunaan).
No, Varkalasta siis. Siella viettamamme 5 paivaa olivat oikein rentouttavia. Luonto on suoraan postikortista, tai ehka viela kasittamattoman paljon natimpi. MUTTa. Paikka on muutettu (se ranta-alue siis) yhdeksi kaduksi, jonka varrella on pelkkia kiskurihintaisia kauppoja ja ravintoloita. Valilla joku myyjista huikkasi Mita kuuluun. Ja jouduimme Aliisan kanssa paastamaan ilmoille muutaman epatoivoisen Nouuuun niina kertoina, kun joku kysyi olemmeko Suomesta.
Jotenkin vaikutti myos silta, etta Varkalassa liikkuu vain Honey Moonia viettavia pariskuntia. Ehka paikka ei sitten ollut niin reppumatkaajien suosiossa. Ehka se on liian helppo siihen. Siita huolimatta tapasimme vakkariravintolassamme oman tyylisiamme ihmisia: kolmen koplan suomalaisia, jotka olivat kaikki tutustuneet toisiinsa pallontallaajissa. Sita kautta he loysivat toisilleensa matkaseuraa ja tapasivat sitten eka kerran lentokoneessa ja Mumbaissa. Jokaisella matkalaisella oli omat suunnitelmat, vaikkakin aikoivat paatya Thaimaahan suurinpiirtein samoihin aikoihin. Oli oikein kiva tavata mukavia suomalaisia. Totuuden nimissa taytyy sanoa, etta oomme olleet hieman rasistisia omia maanmiehiamme kohtaan taalla reissun paalla, toisin sanoen olemme laittaneet suut suppuun ja yrittaneet suunnata jonnekin muualle, kun ilmeinen suominaama on jossain nakynyt( tunnistaa aina!). Naiden ihmisten seurassa oli kuitenkin niin hauskaa, etta rasismi jai. Hyva niin.
Viisi paivaa helppoudessa sai meidat jo kaipaamaan jonnekin muualle. Hieman haikeina jatimme Varkalan kamppamme termiittipesaovineen ja hotellin ravintolan huolehtivan henkilokunnan, jotka soittivat Airia aina kun pyysimme ja pyysivat 650 rupiaa pesdyista pyykeista, jotka haisivat urealle.
Erityisesti Aliisa viehattyi Varkalan kauneudesta ja minun ja Ainonkin sydamet vei vahintaankin rannan mahtavat aallot, joiden mukana oli smoothia liukua rantaan ja koittaa haalia bikinin osia takaisin paalle rantahiekasta . Aikakello kuitenkin tikitti lahestyvaa paluuta ja oli aika siirtya. Otimme junan Kollamiin, jossa oli maara olla Aiti Amman ashram.
Kollamissa kavimme lapi monivaiheisen ja erittain aikaa vievan postituksen. Mina halusin lahettaa vahan ylimaaraista tavaraa kotiin ja tytot kortteja. Kortteja ei "tietenkaan" postitoimistosta loytynyt, joten Aino lahti metsastamaan niita kaupoista laihoin tuloksin ja mina menin hakemaan pahvilaatikon lahikaupasta tavaroitani varten. Kun olin teipannut kaiken jesarilla oikein huolella, joku tuli sanomaan, etta eihan siina sitten ole Oily itemseja. No olihan siella erilaisia oljyja. Ei muuta kuin auki vain ja hirvea selvitys mita voi lahettaa ja mita ei. Lopulta sain paketin postiin niin, etta olin kirjoittanut kymmenen kertaa "Contains no oily items!". Aliisa tajusi myohemmin, etta pakettiin livahti 2 huulirasvaa, jotka ovat oljypohjaisia. Toivottavasti paketti saapuu perille.
Iltapuolella alettiin ihmettelemaan, etta mistahan se ashram sitten loytyy. Kysymalla selvisi, etta sinne on matkaa noin 40 kilometria. En tieda miten olin selvittanyt, etta sen pitaisi olla Kollamissa, mutta se olikin Amritapurissa. Ihanan englantia hyvin puhuvan papan avulla sovimme rikshakuskin kanssa matkasta ashramiin. Sinne oli vaikea loytaa ja neuvoa kysyttiin taas monesta kulmauksesta. Perille paastyamme kello alkoi olla niin paljon, etta meita alkoi jannittaa yopaikan saanti. Ottaako ne meita ashramiin enaa tahan aikaan? Jos ne kaikki noudattaa sellaista rytmia, etta yhdeksalta nukkumaan ja neljalta aamulla heratys meditoimaan.
Huoli oli turha, silla saimme oman yksinkertaisen huoneen ja viela ilta-ateriankin. Juhlistimme Suomen itsenaisyyspaivaa koristelemalla ukulelea ja syomalla pastaa. Kuulimme ihmisilta huhun, etta Amma olisi saapumassa ashramiin seuraavana paivana. Mika tuuri meilla! Amma on lahes koko ajan jossain toisessa kolkassa maailmaa kiertueella, eika ikina tieda, milloin han tarkalleen viettaa aikaa omassa paa-ashramissaan. Monet ihmiset tulevat varta vasten siina luulossa ashramiin, etta tapaisivat Amman, mutta joutuvat usein pettymaan. Me oltiin siis melko etuoikeutettuja vahingossa.
Amman tulosta johtuen ashram oli paljon normaalia taydempi. Olimme muutenkin kuvitelleet ashramin joksikin ihan muuksi, kun sellaiseksi kuhisevaksi muurahaispesaksi, jossa kaikki toimii erittain organisoidusti. Alue kasitti temppelin, paasalin, kaupan ja ravintolan, juice stallin, internet-paikan, kirpparin ja noin 5 isoa korkeaa Tuiran kerrostaloja muistuttavaa asuinrakennusta.
Amma sitten tosiaan saapui toisena paivanamme. Se ei ollut pelkka huhu. Ihmiset olivat keraantyneet temppelin portaille ja niita ymparoivalle aukiolle sanomaan Ammalle namaste. Vihdoin kasinkosketeltava jannitys laukesi, kun Amman saattue saapui. En tieda olinko kuvitellut Amman kavelevan yksin lapi ihmisjoukon muodostaman kaytavan, mutta en ainakaan arvannut hanen saapuvan autolla poliisisaattue etunenassa ja asuntoauto heti perassa. Siita huolimatta se sai ihmisissa aikaan niin voimakkaan tunnereaktion, etta se hammensi meidat. Osasimme vain tuijottaa (ja koittaa nahda vilauksen Ammasta), kun ihmiset juoksivat hysteerisesti, haukkoivat henkea, itkivat, nauroivat, pyortyivat.. Jokainen yritti saada kosketuksen Amman kateen auton ikkunan lavitse. Me ajattelimme, etta ehdimme tavata Amman viela, joten mikas kiire tassa nyt on.
Ashramissa viettamamme paivat olivat leppoisia. Soimme ihania ruokia, seka ilmaista intialaista ruokaa etta halpaa lansimaisempaa, nukuimme hyvin (mun omia Lariam-painajaisia lukuunottamatta), kavimme kuuntelemassa laulutilaisuuksia ja istuimme temppelin katon meditaatiotilassa. Sielta naki upean auringonlaskun merelle ja yksi ilta jain sinne niin, etta olin aivan yksin. Kuulin paasalista kantautuvan laulun. Nukahdin siihen. Ei mulla varmaan ikina ole ollut niin rauhallinen olo kuin juuri siina.
Viimeisena ashrampaivanamme otimme urakaksi pesta pyykkia. Se vasytti meita kaikkia kovasti (nain taalla reissussa vieraantuu tyonteosta!) seka tietenkin tukahduttavan kuuma ilma. Aliisa paatti jaada huoneeseen lepaamaan, mutta mina ja Aino emme kuitenkaan malttaneet olla raahautumatta temppeliin, kun "Amma-kello" soitti ihmisia kokoontumaan. Temppeli oli viimeista nurkkaa taynna ihmisia, emmeka oikeen tienneet mita tapahtuu, kunnes naimme Amman kavelevan lahelta meita. Amma asettui omalle paikalleen ja aloitimme kaikki yhteisen meditointihetken. Muuten se oli oikein rauhoittava, mutta mun oli vaikea keskittya otsalta tippuvien hikikarpaloiden takia. Tila oli kuin kostea sauna. Meditaation jalkeen ihmiset saivat kysya Ammalta kysymyksia, mutta kaikki keskustelu kaytiin niin, etta me paikallista kielta osaamattomat saatoimme vain arvailla. Lopuksi Amma aloitti yllattaen laulun, johon kaikki yhtyivat mukaan. Jopa me! Siina sita vedettiin viisua luultavasti sanskritiksi. Sinne pain me ainakin yritettiin.
Kun laulu oli ohi, ilmoitettiin, etta erityisen surulliset ihmiset voivat nyt tulla Amman darshania, eli halausta varten. Me katottiin Ainon kanssa toisiamme. Eihan me erityisen surullisia oltu, mutta tama oli ehka meidan ainut mahdollisuus kokea halaus, silla lahtisimme seuraavana paivana. Takanamme ollut brittinainen kannusti meita menemaan: "Nyt jos koskaan!". Niin me asetuttiin jonoon.
Jono oli pitka ja kiemurteleva. Siina puskettiin selkaan ja jononojentajat koittivat pitaa kaiken kasassa. Tapasimme hollantilaisen tyton, joka oli myoskin tullut vain uteliaisuudestaan kokeilemaan, milta halaus tuntuu, vaikuttaako se jotenkin.
Aliisakin ilmestyi jonoon.
Pitkan jonotuksen jalkeen olimme melkein Amman edessa, jossa meita pyydettiin polvistumaan ja laittamaan oikea kasi siunausta varten valmiiksi. Meidan piti myos kertoa oma aidinkielemme Amman avustajalle. Avustaja huikkasi sen Ammalle, kun jokaisen meista vuoro tuli. Koko se halaustilanne menikin sitten niin nopeaan ohi, etta olin itse ainakin vahan pihalla, etta mita tassa tapahtuu. Amma otti minut rintaansa vasten ja kietoi toisen katensa halaukseen mun ymparille. Samalla han supatti jotain mun korvaan, mista en valitettavasti ymmartanyt mitaan. Halaus kesti noin 10 sekuntia, minka jalkeen avustaja tuuppaisi minut hellasti mutta nopeasti pois, jotta seuraava paasi Amman syliin.
Keskuteltiin halauksen nostattamista tuntemuksista tyttojen kanssa ruoalla. Kukaan meista ei ollut oikein varma, aiheuttiko se mitaan erityista tunnereaktiota, mutta ainakin itselleni tuli rauhallinen olo. Koskettavampaa oli silti nahda lahelta niiden ihmisten reaktiot, jotka olivat meita ennen. Se oli liikuttavaa. Ihmiset tuntuivat oikeasti saavan lohtua halauksesta, ja mika voisi olla sen kauniimpi naky. Moni itki. Luulen, etta ne ihmiset olivat avanneet tilanteessa sydamensa ja olivat tavallista haavoittuvaisempia. Itselle se tuntui aika vaikealta, kun oli niin pihalla, etta mita tassa tapahtuu. Yksi nainen meni halauksesta aivan sekaisin. Ihmiset arvelivat, etta hanella oli kuollut joku lahimmainen. Nainen huusi ja osoitteli taivasta seka nauroi hysteerisesti. Han kerkesi jonkin aikaa mesota, ennen kuin hanet ohjattiin lempeasti ulos.. Mietittiin, etta taisivat ne monet paikalla olleet lapset saikahtaa.
Ashramissa asui paljon suomalaisia. Eniten vakilukuun suhteutettuna, kuin mistaan muusta maasta. Suomalaiset halusivat tietenkin tietaa, milta meista tuntui tavata ensimmaista kertaa Amma. Osa oli asunut Amman laheisyydessa jo yli kymmenen vuotta, ja siksi heista oli varmasti tarkeaa tietaa, milta "ensikertalaisista", kuten he meita nimittivat, tuntui darshan. Vaikea sita oli selittaa, varsinkin kun ei halunnut ketaan loukata.
Viimeisena menimme viela kuuntelemaan rukouslauluhetkea, jossa Amma toimi solistina. Taustalla soittava bandi koostui tabloista, sitareista ja harmonista. Laulu oli uskomattoman kaunista ja tuntui tulevan jostain toisesta maailmasta. Minusta tuntui, etta sen hetken muistan viela pitkan ajan paasta.
Aamulla alkoi normipakkausoperaatio, joka hairiintyi yhden mun rinkkavarustukseen kuuluvan osan loistavasta poissaolosta. Olin edellisena iltana lainannut ukuleleni ranskalaiselle Tibolle, joka oli sita jo himoinnut saapumisestamme asti. Vannotin, etta se pitaa sitten kans palauttaa aamupalalle, sille me lahdettaisiin puolen paivan aikaan. Yhdeltatoista harhailin ympari ashramia koittaen saada jonkinlaisen nakohavainnon siita blondista nutturapaasta, joka perhana viekoon oli vienyt mun soittimen. Rinkka oli viela pakkaamatta ja huone siivoamatta, silla olin kayttanyt koko aamun ukulelen metsastykseen. Vihdoin sain kaivettua infosta Tibon huoneen numeron (mika olikin tyontekijalta varsinaista Sherlockin tyota, silla tiesin tasta retaleesta vain etunimen, kansallisuuden, sukupuolen ja arvioudun ian. Ashramissa oli todella paljon ranskalaisia.) Kun paasin kulkuluvan kanssa Tibon talon hissille, han tuli siina vastaan. Ja hups, en tajunnut etta lahdette nyt. Hups, olin yrittanyt etsia sua. Right.. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin - sain kullannuppuni takaisin! Sitten hirvea kiirepakkaus ja ryntaaminen laivalaituria etsimaan, josta tietenkin saimme intialaiseen tapaan eriavia ohjeita. Kun paikalle saapui muitakin lankkareita, paattelimme, etta olimme oikeassa paikassa. Aino kertoo enemman backwaterseista!
Ps. Lehma soi mun sipsit taalla Gokarnassa muovipusseineen paivineen! Se asteli melkein mun paalle ja tunki kuononsa mun laukkuun. Sinisarvilehma taisi olla Om-beachin kauhu, se hairikoi muitakin. Siina meni hyvat snacksit..
-Saara
No, Varkalasta siis. Siella viettamamme 5 paivaa olivat oikein rentouttavia. Luonto on suoraan postikortista, tai ehka viela kasittamattoman paljon natimpi. MUTTa. Paikka on muutettu (se ranta-alue siis) yhdeksi kaduksi, jonka varrella on pelkkia kiskurihintaisia kauppoja ja ravintoloita. Valilla joku myyjista huikkasi Mita kuuluun. Ja jouduimme Aliisan kanssa paastamaan ilmoille muutaman epatoivoisen Nouuuun niina kertoina, kun joku kysyi olemmeko Suomesta.
Jotenkin vaikutti myos silta, etta Varkalassa liikkuu vain Honey Moonia viettavia pariskuntia. Ehka paikka ei sitten ollut niin reppumatkaajien suosiossa. Ehka se on liian helppo siihen. Siita huolimatta tapasimme vakkariravintolassamme oman tyylisiamme ihmisia: kolmen koplan suomalaisia, jotka olivat kaikki tutustuneet toisiinsa pallontallaajissa. Sita kautta he loysivat toisilleensa matkaseuraa ja tapasivat sitten eka kerran lentokoneessa ja Mumbaissa. Jokaisella matkalaisella oli omat suunnitelmat, vaikkakin aikoivat paatya Thaimaahan suurinpiirtein samoihin aikoihin. Oli oikein kiva tavata mukavia suomalaisia. Totuuden nimissa taytyy sanoa, etta oomme olleet hieman rasistisia omia maanmiehiamme kohtaan taalla reissun paalla, toisin sanoen olemme laittaneet suut suppuun ja yrittaneet suunnata jonnekin muualle, kun ilmeinen suominaama on jossain nakynyt( tunnistaa aina!). Naiden ihmisten seurassa oli kuitenkin niin hauskaa, etta rasismi jai. Hyva niin.
Viisi paivaa helppoudessa sai meidat jo kaipaamaan jonnekin muualle. Hieman haikeina jatimme Varkalan kamppamme termiittipesaovineen ja hotellin ravintolan huolehtivan henkilokunnan, jotka soittivat Airia aina kun pyysimme ja pyysivat 650 rupiaa pesdyista pyykeista, jotka haisivat urealle.
Erityisesti Aliisa viehattyi Varkalan kauneudesta ja minun ja Ainonkin sydamet vei vahintaankin rannan mahtavat aallot, joiden mukana oli smoothia liukua rantaan ja koittaa haalia bikinin osia takaisin paalle rantahiekasta . Aikakello kuitenkin tikitti lahestyvaa paluuta ja oli aika siirtya. Otimme junan Kollamiin, jossa oli maara olla Aiti Amman ashram.
Kollamissa kavimme lapi monivaiheisen ja erittain aikaa vievan postituksen. Mina halusin lahettaa vahan ylimaaraista tavaraa kotiin ja tytot kortteja. Kortteja ei "tietenkaan" postitoimistosta loytynyt, joten Aino lahti metsastamaan niita kaupoista laihoin tuloksin ja mina menin hakemaan pahvilaatikon lahikaupasta tavaroitani varten. Kun olin teipannut kaiken jesarilla oikein huolella, joku tuli sanomaan, etta eihan siina sitten ole Oily itemseja. No olihan siella erilaisia oljyja. Ei muuta kuin auki vain ja hirvea selvitys mita voi lahettaa ja mita ei. Lopulta sain paketin postiin niin, etta olin kirjoittanut kymmenen kertaa "Contains no oily items!". Aliisa tajusi myohemmin, etta pakettiin livahti 2 huulirasvaa, jotka ovat oljypohjaisia. Toivottavasti paketti saapuu perille.
Iltapuolella alettiin ihmettelemaan, etta mistahan se ashram sitten loytyy. Kysymalla selvisi, etta sinne on matkaa noin 40 kilometria. En tieda miten olin selvittanyt, etta sen pitaisi olla Kollamissa, mutta se olikin Amritapurissa. Ihanan englantia hyvin puhuvan papan avulla sovimme rikshakuskin kanssa matkasta ashramiin. Sinne oli vaikea loytaa ja neuvoa kysyttiin taas monesta kulmauksesta. Perille paastyamme kello alkoi olla niin paljon, etta meita alkoi jannittaa yopaikan saanti. Ottaako ne meita ashramiin enaa tahan aikaan? Jos ne kaikki noudattaa sellaista rytmia, etta yhdeksalta nukkumaan ja neljalta aamulla heratys meditoimaan.
Huoli oli turha, silla saimme oman yksinkertaisen huoneen ja viela ilta-ateriankin. Juhlistimme Suomen itsenaisyyspaivaa koristelemalla ukulelea ja syomalla pastaa. Kuulimme ihmisilta huhun, etta Amma olisi saapumassa ashramiin seuraavana paivana. Mika tuuri meilla! Amma on lahes koko ajan jossain toisessa kolkassa maailmaa kiertueella, eika ikina tieda, milloin han tarkalleen viettaa aikaa omassa paa-ashramissaan. Monet ihmiset tulevat varta vasten siina luulossa ashramiin, etta tapaisivat Amman, mutta joutuvat usein pettymaan. Me oltiin siis melko etuoikeutettuja vahingossa.
Amman tulosta johtuen ashram oli paljon normaalia taydempi. Olimme muutenkin kuvitelleet ashramin joksikin ihan muuksi, kun sellaiseksi kuhisevaksi muurahaispesaksi, jossa kaikki toimii erittain organisoidusti. Alue kasitti temppelin, paasalin, kaupan ja ravintolan, juice stallin, internet-paikan, kirpparin ja noin 5 isoa korkeaa Tuiran kerrostaloja muistuttavaa asuinrakennusta.
Amma sitten tosiaan saapui toisena paivanamme. Se ei ollut pelkka huhu. Ihmiset olivat keraantyneet temppelin portaille ja niita ymparoivalle aukiolle sanomaan Ammalle namaste. Vihdoin kasinkosketeltava jannitys laukesi, kun Amman saattue saapui. En tieda olinko kuvitellut Amman kavelevan yksin lapi ihmisjoukon muodostaman kaytavan, mutta en ainakaan arvannut hanen saapuvan autolla poliisisaattue etunenassa ja asuntoauto heti perassa. Siita huolimatta se sai ihmisissa aikaan niin voimakkaan tunnereaktion, etta se hammensi meidat. Osasimme vain tuijottaa (ja koittaa nahda vilauksen Ammasta), kun ihmiset juoksivat hysteerisesti, haukkoivat henkea, itkivat, nauroivat, pyortyivat.. Jokainen yritti saada kosketuksen Amman kateen auton ikkunan lavitse. Me ajattelimme, etta ehdimme tavata Amman viela, joten mikas kiire tassa nyt on.
Ashramissa viettamamme paivat olivat leppoisia. Soimme ihania ruokia, seka ilmaista intialaista ruokaa etta halpaa lansimaisempaa, nukuimme hyvin (mun omia Lariam-painajaisia lukuunottamatta), kavimme kuuntelemassa laulutilaisuuksia ja istuimme temppelin katon meditaatiotilassa. Sielta naki upean auringonlaskun merelle ja yksi ilta jain sinne niin, etta olin aivan yksin. Kuulin paasalista kantautuvan laulun. Nukahdin siihen. Ei mulla varmaan ikina ole ollut niin rauhallinen olo kuin juuri siina.
Viimeisena ashrampaivanamme otimme urakaksi pesta pyykkia. Se vasytti meita kaikkia kovasti (nain taalla reissussa vieraantuu tyonteosta!) seka tietenkin tukahduttavan kuuma ilma. Aliisa paatti jaada huoneeseen lepaamaan, mutta mina ja Aino emme kuitenkaan malttaneet olla raahautumatta temppeliin, kun "Amma-kello" soitti ihmisia kokoontumaan. Temppeli oli viimeista nurkkaa taynna ihmisia, emmeka oikeen tienneet mita tapahtuu, kunnes naimme Amman kavelevan lahelta meita. Amma asettui omalle paikalleen ja aloitimme kaikki yhteisen meditointihetken. Muuten se oli oikein rauhoittava, mutta mun oli vaikea keskittya otsalta tippuvien hikikarpaloiden takia. Tila oli kuin kostea sauna. Meditaation jalkeen ihmiset saivat kysya Ammalta kysymyksia, mutta kaikki keskustelu kaytiin niin, etta me paikallista kielta osaamattomat saatoimme vain arvailla. Lopuksi Amma aloitti yllattaen laulun, johon kaikki yhtyivat mukaan. Jopa me! Siina sita vedettiin viisua luultavasti sanskritiksi. Sinne pain me ainakin yritettiin.
Kun laulu oli ohi, ilmoitettiin, etta erityisen surulliset ihmiset voivat nyt tulla Amman darshania, eli halausta varten. Me katottiin Ainon kanssa toisiamme. Eihan me erityisen surullisia oltu, mutta tama oli ehka meidan ainut mahdollisuus kokea halaus, silla lahtisimme seuraavana paivana. Takanamme ollut brittinainen kannusti meita menemaan: "Nyt jos koskaan!". Niin me asetuttiin jonoon.
Jono oli pitka ja kiemurteleva. Siina puskettiin selkaan ja jononojentajat koittivat pitaa kaiken kasassa. Tapasimme hollantilaisen tyton, joka oli myoskin tullut vain uteliaisuudestaan kokeilemaan, milta halaus tuntuu, vaikuttaako se jotenkin.
Aliisakin ilmestyi jonoon.
Pitkan jonotuksen jalkeen olimme melkein Amman edessa, jossa meita pyydettiin polvistumaan ja laittamaan oikea kasi siunausta varten valmiiksi. Meidan piti myos kertoa oma aidinkielemme Amman avustajalle. Avustaja huikkasi sen Ammalle, kun jokaisen meista vuoro tuli. Koko se halaustilanne menikin sitten niin nopeaan ohi, etta olin itse ainakin vahan pihalla, etta mita tassa tapahtuu. Amma otti minut rintaansa vasten ja kietoi toisen katensa halaukseen mun ymparille. Samalla han supatti jotain mun korvaan, mista en valitettavasti ymmartanyt mitaan. Halaus kesti noin 10 sekuntia, minka jalkeen avustaja tuuppaisi minut hellasti mutta nopeasti pois, jotta seuraava paasi Amman syliin.
Keskuteltiin halauksen nostattamista tuntemuksista tyttojen kanssa ruoalla. Kukaan meista ei ollut oikein varma, aiheuttiko se mitaan erityista tunnereaktiota, mutta ainakin itselleni tuli rauhallinen olo. Koskettavampaa oli silti nahda lahelta niiden ihmisten reaktiot, jotka olivat meita ennen. Se oli liikuttavaa. Ihmiset tuntuivat oikeasti saavan lohtua halauksesta, ja mika voisi olla sen kauniimpi naky. Moni itki. Luulen, etta ne ihmiset olivat avanneet tilanteessa sydamensa ja olivat tavallista haavoittuvaisempia. Itselle se tuntui aika vaikealta, kun oli niin pihalla, etta mita tassa tapahtuu. Yksi nainen meni halauksesta aivan sekaisin. Ihmiset arvelivat, etta hanella oli kuollut joku lahimmainen. Nainen huusi ja osoitteli taivasta seka nauroi hysteerisesti. Han kerkesi jonkin aikaa mesota, ennen kuin hanet ohjattiin lempeasti ulos.. Mietittiin, etta taisivat ne monet paikalla olleet lapset saikahtaa.
Ashramissa asui paljon suomalaisia. Eniten vakilukuun suhteutettuna, kuin mistaan muusta maasta. Suomalaiset halusivat tietenkin tietaa, milta meista tuntui tavata ensimmaista kertaa Amma. Osa oli asunut Amman laheisyydessa jo yli kymmenen vuotta, ja siksi heista oli varmasti tarkeaa tietaa, milta "ensikertalaisista", kuten he meita nimittivat, tuntui darshan. Vaikea sita oli selittaa, varsinkin kun ei halunnut ketaan loukata.
Viimeisena menimme viela kuuntelemaan rukouslauluhetkea, jossa Amma toimi solistina. Taustalla soittava bandi koostui tabloista, sitareista ja harmonista. Laulu oli uskomattoman kaunista ja tuntui tulevan jostain toisesta maailmasta. Minusta tuntui, etta sen hetken muistan viela pitkan ajan paasta.
Aamulla alkoi normipakkausoperaatio, joka hairiintyi yhden mun rinkkavarustukseen kuuluvan osan loistavasta poissaolosta. Olin edellisena iltana lainannut ukuleleni ranskalaiselle Tibolle, joka oli sita jo himoinnut saapumisestamme asti. Vannotin, etta se pitaa sitten kans palauttaa aamupalalle, sille me lahdettaisiin puolen paivan aikaan. Yhdeltatoista harhailin ympari ashramia koittaen saada jonkinlaisen nakohavainnon siita blondista nutturapaasta, joka perhana viekoon oli vienyt mun soittimen. Rinkka oli viela pakkaamatta ja huone siivoamatta, silla olin kayttanyt koko aamun ukulelen metsastykseen. Vihdoin sain kaivettua infosta Tibon huoneen numeron (mika olikin tyontekijalta varsinaista Sherlockin tyota, silla tiesin tasta retaleesta vain etunimen, kansallisuuden, sukupuolen ja arvioudun ian. Ashramissa oli todella paljon ranskalaisia.) Kun paasin kulkuluvan kanssa Tibon talon hissille, han tuli siina vastaan. Ja hups, en tajunnut etta lahdette nyt. Hups, olin yrittanyt etsia sua. Right.. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin - sain kullannuppuni takaisin! Sitten hirvea kiirepakkaus ja ryntaaminen laivalaituria etsimaan, josta tietenkin saimme intialaiseen tapaan eriavia ohjeita. Kun paikalle saapui muitakin lankkareita, paattelimme, etta olimme oikeassa paikassa. Aino kertoo enemman backwaterseista!
Ps. Lehma soi mun sipsit taalla Gokarnassa muovipusseineen paivineen! Se asteli melkein mun paalle ja tunki kuononsa mun laukkuun. Sinisarvilehma taisi olla Om-beachin kauhu, se hairikoi muitakin. Siina meni hyvat snacksit..
-Saara
keskiviikko 3. joulukuuta 2008
...and the story continues
Aliisa escaping the exhausting sun and heat...
I got up to the first day in Cochin, didn't I? As I mentioned earlier, while Aino was sleeping, Saara and I went on a small exploration. After walking around for a few hours, we found ourselves singing religious hymns (in Finnish) at a local Catholic church. The priest didn't seem to mind, and we decided to spend a while testing out the acoustics of the building. We have been feeling a bit Christmassy lately actually. I can only imagine how crazy people are going back at home, buying presents, decorating their homes and arranging season parties. To some people that might sound like hell, but Christmas is my favorite time of year with the lovely combination of serenity and hassle. I guess what I'm missing the most are the scents of approaching Christmas: gingerbread, glogi..
What I can smell right now is certainly not approaching Christmas, but an exotic mix of fish, mold, sea water, sun screen and sweat. Even though it sounds rather repulsive, I wouldn't want to be anywhere else right now. But more about this place (Varkala) once I finish off with Cochin.
In the evening, Aino was already feeling better and we were able to have dinner together. Saara and I were already planning the next morning's wake-up. We had decided to attend the Sunday service, that of the first Advent. Aino wasn't too interested, but Saara and I actually made it to the mass on time! The service started at 8.30am! :D We had a hard time following the mass, although some parts of it were done in English. All in all we got to experience something new, and after the service we felt the season spirit growing inside us. Aino joined us for breakfast at a nearby cafe. After that we decided to continue expoloring the isle. We walked through narrow allies and past deteriorating clay huts inhabited by poor families. Saara was fascinated by the children and coundn't stop taking photos of them. We couldn't help smiling seeing the happiness of the children as they saw their own photo on the camera screen. Other happenings in Cochin: Aliisa drank coconut milk straight from the coconut, Saara and Aliisa took a small boatride to Vypeen island and back to Fort Cochin, Saara and Aino stripped but naked for a full body massage, and the evening finale was a relaxing tabla & sitar concert.
On the following morning, at around 5am, we departed from Cochin. Our train was supposed to leave from the railway station at 6.10am, but ended up leaving at 5.45 instead. I can't believe we made it on time! Obviously there were no seats left for us so the luggage compartment had to do. There we slept uncomfortably for a few hours, but made it to Varkala before noon, and that's what mattered. This wonderful place was recommended to us by the two Swedish girls, Martina and Sara, who we met in Pushkar. Having now spent two nights here, we can confirm we're in paradise - a tropical heaven turned hell by the thousands of tourists.
It's now almost 3pm, and I'm ready to hit the beach. I have to find the girls first, but that shouldn't be too hard since the entire "resort" is conveniently located on one long road. In other words, they're here somewhere! :D Before I go, a word or two about pictures. Lots have been taken and they'll be posted here as soon as we finish with the actual writing-bit. I find that more important. There was just so much to tell this time. I could easily spend another two hours posting the photos, which I will - later. But now I'm off to find the girls.
- Aliisa (who's feet can't wait to touch the sand again)
tiistai 2. joulukuuta 2008
Etelassa, missa kuukin on kuumempi...
(Ainon vuoro)
Jatettiin siis Pohjos-Intia taakse, ja lennettiin tanne Keralan osavaltioon. Meidan lento oli viivastyny kolme tuntia joten piti hengailla lentokentalla. Tytot ei ollu ihan kunnossa, Saara oli jostain syysta tosi, tosi vasynyt ja Allilla oli viela vahan ripsan jalkimaininkeja. Taisin olla siis ainoa taysissa voimissa oleva. Lentokentalla kylla vahan kuumotti, kun terroristi-iskut oli niin tuore uutinen. Saara huomasi turbaanipaisen miehen, joka oli todella hermostuneen oloinen. Mies palyili kokoajan ymparilleen... Kun paastiin terminaaliin, Saara myos suunnitteli meille pakoreitin mahdollisen terroristi-iskun varalta. Noh hyva sille on nyt nauraa mutta lennon viivastyminen ei todellakaan ollut mieluisa uutinen, ja mielikuvitus oli kylla lentokentalla taysissa voimissaan..itse kullakin. Aliisa oli lentopelkoisena aika paineessa Intian sisaisesta lennosta, mutta Opamax tuuditti Allin jalleen suloiseen uneen, eika paniikista ollut tietoakaan. Itseakin vahan kuumotti budjettiyhtio Jetliten lento, mutta se oli ehka smoothein lento ikina! Aliisa on samaa mielta (tosin se oli Opanaxhoyryissa koettu). Kylla intialaiset lentoyhtiot on ihan jees! Kun astuttiin lentokoneesta ulos, ensimmainen lause oli "Taalla haisee ihan home!" jonka sanoi Saara. Kochin kaupunki on rannikolla, ja tosi etelassa, joten ilmasto on sen mukainen, eli kuuman kostea, huh. Luontokin on taalla ihan erilainen ku pohjoisessa, taalla on niin paljon kasvillisuutta ja palmuja! Otettiin prepaidtaksi ja mentiin Lounarin suosittelemaan hotelliin. Nukuttiin kolmestaan parisangyssa, koska kolmannessa sangyssa vilisi jotain pikkuotokoita. Mutta meidan huoneessapa oli telkkari!
Kochi oli ihan kiva kaupunki, vietettiin siella pari paivaa. Se oli kylla aika turistialue se missa me oltiin, mutta silti ihan kiva. Ikava asia siella oli, etta mahatauti iski jalleen. Herasin aamulla, ja olin niin kipea, etta paatin ottaa Aliisalta ripsa-antibiootteja etta se menis nopeasti ohi. Nappasin antibiootin, mutta sen jalkeen tuli aivan jarkyttava olo, ihan erilainen kun edellisessa mahataudissa. En pystynyt nukkumaan enka olemaan oikein missaan asennossa. Tarisin vaan, ja mahassa aivan kamala kipu. Oli pakko ottaa puhelu kotiin kun ei oikein tiennyt mita se oli. Mietittiin jo, etta kutsutaan intialainen laakari paikalle. Paadyttiin sitten soittamaan Saaran iskalle, joka on laakari. Ermo oli kuitenkin sita mielta, etta nuo oireet kuuluu normi mahatautiin kun kuumettakaan ei ollu, ja nyt kannattaa vain levata. Ajatus "vain lepaamisesta" siina olossa tuntui kylla sietamattomalta, mutta paatin uskoa. Ja niin se vain menikin muutamassa tunnissa ohi, ja illalla olin jo valmis syomaan tyttojen kanssa. Lyhyt tauti oli se,ja hyva niin.
Kochilla meilla oli paljon aktiviteetteja. Tytot kavi muun muassa katolisen kirkon messussa (itse jain nukkumaan), kaytiin kokovartalohieronnassa Saaran kanssa ja kaytiin myos tablakonsertissa. Saara ei tiennyyt, etta kokovartalohieronnassa ollaan alasti, ja vahan hammentyi kun hierojanainen aluksi vain totesi: "Okay, now take everything off." Mutta 50 min. hieronta oli kylla ihana, ja tuli tarpeeseen. Tablakonserttikin oli oikein rentouttava.
Kolmen yon jalkeen lahdettiin junalla tanne Varkalaan. Kuten aina, juna-asemalla tuli taas kamala hossakka. Luultiin, etta meidan juna lahtee klo6.10 aamulla, mutta juna Varkalaan lahtikin jo 5.45. Juostiin rinkkojen kanssa pitkin asemaa laiturille, eika ollut ihan selvaa, oliko juna edes oikea, kun kukaan ei oikein osannut neuvoa. Hypattiin junaan, joka oli ihan taynna. Meilla ei ollut mitaan paikkalippuja, joten mentiin nukkumaan matkatavarahyllyille. Kuten arvata saattaa, hylly oli todella kova, mutta saatiin kuitenkin hyvin nukuttua. Matka kesti 4 tuntia. Kysyttiin taas neuvoa, milloin pitaa jaada pois. Aliisa meni viime hetkella viela vessaan ,ja juna hidasti. "Hurry up, madam, this is your stop!!", miehet huusivat. Luultiin jo, etta ei ehdita, mutta miehet auttoivat meita ottamaan rinkat akkia, ja Aliisakin ehti. Niin oltiin Varkalassa.
Taa on viela etelammassa kuin Kochi, joten taalla on ehka viela vahan kuumempi. Mutta Varkala on ihana! Taalla on aivan mahtava hiekkaranta, rantakahviloita, aina ihana ilma, tosi hyvia kalaruokia... Tanne vois jaada joksikin aikaa. Meidan majoitus on halvempi kuin koskaan aikaisemmin talla matkalla. 250 rupiaa, eli noin 4 euroa yhteensa. Huomattiin kylla pian, etta huoneen vessan ovessa on termiittipesa, ja eilen loydettiin lattialta tuhatjalkainen. Mutta tuhottiin muurahaispesa myrkylla, ja mina vanhana karpaasina vein tuhatjalkaisen ulos. Huh me INHOTAAN otokoita!! Ja huone haisee oikeesti vahan homeelle... Taa on spurguin huone missa me ollaan oltu, mutta kai sekin pitaa kokea.
Ollaan oltu taalla nyt pari paivaa. Lahinna vaan chillailtu, oltu rannalla, siemailtu mangolasseja, kavelty ympariinsa... Taalla Varkalassa on muuten hirveesti ruotsalaisia, ei kylla tiedeta, miksi.. Taalla on ihanaa olla, mutta tuntuu silta, etta taalla me ei valttamatta tavata kaltaisiamme. Pitaa nyt kattoo kuinka kauan taalla viihdytaan, mutta onhan meilla kolmestaankin kivaa :).
Huh eikohan taa ollu tassa. Koitetaan paivitella ehka jatkossa vahan useammin tata blogia.
Aino
Aliisa writing again after a reasonably long break..
So, it's been a while. Hope you're all doing well (wherever you may be). Thank you for the lovely comments and messages you've sent us so far. I was touched by the amount of messages following the Mumbai terrorist attacks. I'm also very glad to say we're doing perfectly fine - all limbs attached and functioning. As you may have already heard or read, we were in Delhi at the time of the attacks. We were very lucky to be staying at my school mate Roy's parent's house, located in an area some distance away from the city's touristic centers. Roy's mum, Kavita informed us about the attacks as they were happening, and we turned on the TV. Horrified by the situation, we began pondering whether it was safe for us to travel to the areas around the capital. We had already planned a visit to Agra and its famous Taj Mahal for the following day - had even booked a personal driver! Kavita suggested skipping the trip due to potential traffic and obvious safety reasons. We thought a while about doing just that, but decided otherwise. The decision was the right one, because we did end up having a safe, and awesome day visiting one of the seven wonders. The temple city of Vrindavan, was however a huge disappointment. Our one-hour visit consisted of rude locals, misleading directions and unnecessary mix-ups. And I suppose the saddest thing was that we didn't even get to see a single temple!
I apologise in advance. I'm currently having problems progressing in a chronological order.. Let's go back in time, shall we? - to the time of our visit to Pushkar and its highly anticipated camel safari. I was already feeling a bit better (following my horrid episode of barfing), and decided I was up to the trip. Sadly just before the departure Aino started feeling ill again, but also decided she was able to join. The camel safari was something purely strange. Us three along with camels and riders for each - about to spend a night in the open dead desert far from the city and its endless hassle. We couldn't have been more wrong. In a hilarious way, we ended up being rather disappointed by it all. Sure there were camels, and sure there was sand, but the exact spot of our camp out was conveniently located next to a road leading to Pushkar city. Also the sounds of wedding festivities echoed in the area and we definitely didn't feel excluded from the outside world.
My camel rider was rather repulsive, but besides that I found the actual camel riding quite enjoyable. The camel assigned to me was Diamond, a well-trained yet rebellious 3-year old. Krishna, 5, was the slow, gassy one who farted shamelessly through the dark desert night. However, Aino recons riding him was "alright" and we all agree he was beautiful with his henna-decorated fur coat. "Commando", ridden by Saara, was the alpha male of the bunch, and often lead the group. He was the oldest at 7 years, quite bad tempered and grunted every now and then keeping us on our tip-toes. However, slept like a baby - unlike one of the camel riders who snored extremely loudly. But then again (according to some observers), so do I! :S
Moving on to other cities and happenings.. Delhi. As I already mentioned, we stayed at Roy's. From the moment of our arrival, we were blown away by the hospitality and kindness of the Dutta family, and that of Kavita's in particular. She truly wanted us to enjoy our stay and that we did. Our stay in Delhi differed from the previous places in more ways than one. We felt taken care of as supposed to being lost and independent. During our stay, we were able to use the family's driver and, for our pleasant surprise Kavita had also arranged a personal guide for us, Abi. Needless to say, we had no problems what so ever, only the lack of days. There was so much to see and just not enough time. A major portion of our Delhi-stay was also spent on shopping. It was something we hadn't really been able to do before. Being a backpacker, everything you obtain, you also carry on you back. We had planned on sending some things home to lighten the burden, but came to that a bit too late. In other words we're still carrying that same weight on our backs today.
On the night before our departure from Delhi, we had a lovely dinner with the Dutta family. Roy's father, Sonny had also arrived from a business trip along with two other Finnish guests. At this point I have to say the food was amazing. For the first time in India, I ate chicken. And the incredible yogurt dressing was home-made. Cheers to the amazing chef! I had felt a bit funny in the tummy on that day, and it all came down to the tummy bug which had bothered me since Pushkar. This time it was diarrhea, and it kept me up almost all night. I was a bit anxious about the next morning's flight to Cochin, but left the disease into the hands of Imodium. From personal experience, I can now confirm that the drug really works. Saara was feverish on that same night, but was feeling a bit better the next day. Although from what we've written, it might seem as though we've been ill constantly, but I feel we've stayed quite healthy - considering the foods we've consumed and the places we've visited. Staying at Roy's was enjoyable, and compared to our first ever hotel in India, the KGN, pure luxury.
I must really speed up with this, so much to write and the internet cafe is already preparing to close up. Next stop: Cochin. At the Delhi International airport, only two days after the Mumbai terrorist attacks, we felt shivers of paranoia running through our spines. Our flight was delayed by 3 hours and we were literally stuck in a potential target of terrorism. (Side note: Aino ate a mayo sandwich). Saara spotted a suspicious looking turban head and started planning the fastest emergency (exit) route for us if something was to happen. Luckily nothing did, and our flight was a success. We landed in Cochin, took a pre-paid cab to Fort Cochin, an isle near the mainland and decided to stay at Elite hotel. By the way, we've been highly amused by the names of crappy hotels we've stayed at. Royal Palace, Elite.. what's next?
Cochin was a pleasant surprise. We spent two days and three nights there, and knew Kerala (the region) was worth all the waiting, and all the stinky sleeper-bus rides. On the morning following our arrival at Cochin, Aino began reacting to the mayo sandwich she had eaten at the Delhi airport. She felt incredibly sick, and almost to the point we felt we needed a doctor. Aino rang up Saara's dad (a doctor) and got confirmation that what she was experiencing was an early state of something which could progress into something, but which was nothing to be scared about at that particular moment. Although feeling nauseous, she finally fell asleep and stayed in (at the hotel) whereas Saara and I pursued to explore some of the near surroundings. We found the beach, two catholic churches and decided to pay a visit to one of them. But more about that (and lots of other stuff) tomorrow - the race against time is over, I was defeated.
To be continued..
Pohjois-Intian seikkailut, osa.1
Oomma nautiskelleet taalla olosta niin, ettemme oo malttaneet kayttaa aikaa netissa roikkumiseen. Nyt kuitenkin rupesi tuntumaan silta, etta aivan laiminlyomme teita uskollisia lukijoita (Jos teita viela on!:D Listan mukaan ainakin viela 16 kappaletta). Myos asiaa on alkanut kertya kiitettavasti. Tahan asti olemme kirjoittaneet spontaanisti, mutta nyt jouduimme tekemaan ranskalaisia viivoja. Onhan kerrottavaa jopa sielta "keskella eramaata"-kamelisafarista asti! Koitan parhaani mukaan kaivella taysin relaksoitunutta muistiani, jospa se edes vahan jaksaisi aktivoitua..
Kamelisafarin saimme jarjestettya guest housen pomon kautta. Olimme kuulleet Saralta ja Martinalta, kahdelta ruotsalaiselta tytolta (jotka sattuivat olemaan Mumbaissa iskujen aikaan!:( ), etta kyseinen pomo on erityisen laid-back-ihminen. Jopa niinkin, ettei kaikki sovittu aina pidakaan.. No meidan kamelisafaria ei onneksi peruttu, mutta esimerkiksi huoneen maksun suhteen saimme aina kuulla "later..". Eika mitaan nimia tai passeja kyselty.
Viela 20 minuuttia ennen kamelisafarille lahtoa Aliisa ja Aino olivat epavarmoja omasta matkustuskunnostaan. Itsea alkoi jo vahan hirvittamaan, etta pitaako tassa ihan kahestaan lahta jonkun kamelimiehen kanssa aavikolle. Tytot nappasivat kuitenkin Imoa naamaan, ja niin sita lahdettiin keikkumaan siella korkealla Krishnan, Kamandon ja Diamondin selassa. Minun "Kommando" oli aika aksy pakkaus, sain mm. kamelin syljesta paalleni. Sen sijaan Krishna laahusti aina sata metria muita jaljessa Aino kyydissaan. Jokaisella oli myos oma kamelikuski. Ainolla kavi paras tuuri, kun kuski sattui olemaan naimisissa ja englantia osaamaton. Aino sai rauhassa katsella maisemia ilman minkaanlaista hairintaa.
Minun kuskilla Piitalla oli viikset, joita voisin kuvailla pahimmiksi nakemikseni himokoyrijaviiksiksi. Viikset hamasivat, silla Piita oli oikein leppoinen vanha ukko, joka valilla luikautti laulun tai pari, ja herttaisesti yksinkertaisella englannin kielellaan selosti ympariston tapahtumia. Sain kuulla, mitka puut olivat mangopuita ja missa loytyi ruusupelto.
Aliisan kuski sen sijaan oli melko tapaus. Jo siina vaiheessa, kun han haki meidat guest houselta, sanoin tytoille, etta nyt muuten joudutaan pitamaan makuupussit tiukasti kiinni, ettei hotel K.G.N:n tapahtumat toistu. Kamelin selassa kuski meni hiukan liian lahelle Aliisaa, naytti hiukan liian pollealta, puhui hiukan liian vihjaavia siita, etta haluaisi lahtea Aliisan kanssa Diulle lomaa viettamaan. Ja naytti identtiselta kamelinsa kanssa. Mahtoi olla monen vuoden yhteistyo takana, kun olivat jo ulkoisesti alkaneet sulautua toisiina.. Aliisa oli erittain kuvottonut miehesta ja teki sen hanelle myos selvaksi. Miehen alykkyysosamaara ei taitanut kuitenkaan riittaa sita tajuamaan. Sen tajusimme siina vaiheessa, kun mies kertoi jarkahtamattomin silmin samalla ruokaa aanekkaasti massyttaen, etta Suomessa ei ole uskontoa. HAN on hindu, eika ikina voisi syoda lehmaa, niin kuin suomalaiset, mutta jos han olisi Englannissa, silloin han varmasti soisi lehmaa.
Naimme auringonlaskun dyyneilla kuunnellessamme kahden pikkupojan soittamaa jousisoitinmusiikkia. Ohjelmistoon kuului Jaakko kulta ja yksi intialainen kappale. Pojat hengasivat tietenkin aina samassa paikassa odottaen turistisafarien auringonlaskupysahdyksia, mutta olivat tosi suloisia ja vilpittomia. Kun parkkeerasimme nukkumapaikalle, pojat tulivat myos auttamaan kamelikuskeja nuotion sytytyksessa ja ruoan laitossa. Ruoaksi soimme aloo gobia (ihanaa kukkakaali- ja perunapaistosta), kanelin makuista chapatia ja dalia. Aika vaatimattomista aineksista miehet olivat kylla onnistuneet taikomaan herkullisen aterian. Katsoimme nimittain lahtiessa ruokakassien olevan aika kamaisia. Ruoan aarella lauloimme myos yhden suomalaisen laulun kuskeille, jotka eivat kuunnelleet lainkaan, vaan kaantyivat vain selka meihin pain juttelemaan omia juttujaan. Meinattiin jo hammenyksissamme keskeyttaa laulu, mutta aavikkolaulu on niin harvinaista herkkua meille, etta jatkoimme laulun loppuun asti.
Nukkumapaikan oli tarkoitus olla taysin eramaassa. Siella olisi kuulunut olla taysin hiljaista. Asetuttuamme mukavasti makuupussien sisaan lukuisten vilttien alle, alkoi meita jo monta paivaa vainonnut haamusiikki pauhaamaan kaupungin suunnalta. Emme voineet siis olla kaukana. Kohta kuului rekan porinaa ja ajovalot valahtivat. Siita huolimatta tahtia oli ihana katsella nuotiota lukuunottamatta taydellisessa pimeydessa. Yoseuralaiseksi meita vasten painautui aavikkokoira, jonka nimesimme Diun guest housen koiran Tommyn mukaan. Muita yoseuralaisia meilla ei onneksi ollut (aluviltin alla tykyttavien hyppytorakoiden lisaksi), joten Aliisan kuskikin oli loppujen lopuksi ihan harmiton.
Seuraavana aamuna lahdimme takaisin Pushkaria kohti, etta ehtisimme varmasti Delhiin menevaan junaan. Jokaiselle meille eksoottisena kokemuksena kuului viela aavikkopaskalla kaynti. Tunsimme itsemme aika karpaaseiksi. Aliisalla oli myos elamansa ensimmainen aavikkoripsa, joka oli hanelle muutenkin matkan eka mahatauti. Ei muutakuin taas Imoa naamaan, jotta junamatkasta selvittaisiin.
Bussimatka Pushkarista Ajmerin juna-asemalle suoriutui matkan spurguimmassa bussissa, jossa oli myoskin ahtaimmat oltavat. Joka suunnasta tuupittiin eika istumapaikasta voinut kuin haaveilla. Itsella nousi jo aamupalat monta kertaa kurkkuun, mutta olo helpotti, kun istuttiin luksustilavassa ja luksuskalliissa junavaunussa (josta Aino kertoikin jo aiemmin!) matkalla Delhiin.
Delhin paivista jatkoa myohemmin. Kayn ostamassa lisaa vetta. Ja jokapaivainen Varkalan sahkokatkoskin tulee varmaan kohta.
-Saara
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
