Lehma soi mun sipsit.

Heh. Pohjois-Intian seikkailut osa 2 on viela kirjoittamatta, mutta I promise, you will have it! Nyt keskitymme kuitenkin kertomaan kaikki matkan kaanteet aina Varkalasta tanne Gokarnaan asti (jonka muuten joudumme jattamaan huomenna!Goa kutsuu meita pikkusormellaan luoksensa. Hurja mielenjohde oli aluksi skipata se kokonaan, mutta olemme kai liian kaavoihimme kangistuineita ja uteliaita nakemaan sen kaiken hehkutuksen lahteen, siispa hyppaamme aamulla Margaoon menevaan paikallisjunaan).

No, Varkalasta siis. Siella viettamamme 5 paivaa olivat oikein rentouttavia. Luonto on suoraan postikortista, tai ehka viela kasittamattoman paljon natimpi. MUTTa. Paikka on muutettu (se ranta-alue siis) yhdeksi kaduksi, jonka varrella on pelkkia kiskurihintaisia kauppoja ja ravintoloita. Valilla joku myyjista huikkasi Mita kuuluun. Ja jouduimme Aliisan kanssa paastamaan ilmoille muutaman epatoivoisen Nouuuun niina kertoina, kun joku kysyi olemmeko Suomesta.

Jotenkin vaikutti myos silta, etta Varkalassa liikkuu vain Honey Moonia viettavia pariskuntia. Ehka paikka ei sitten ollut niin reppumatkaajien suosiossa. Ehka se on liian helppo siihen. Siita huolimatta tapasimme vakkariravintolassamme oman tyylisiamme ihmisia: kolmen koplan suomalaisia, jotka olivat kaikki tutustuneet toisiinsa pallontallaajissa. Sita kautta he loysivat toisilleensa matkaseuraa ja tapasivat sitten eka kerran lentokoneessa ja Mumbaissa. Jokaisella matkalaisella oli omat suunnitelmat, vaikkakin aikoivat paatya Thaimaahan suurinpiirtein samoihin aikoihin. Oli oikein kiva tavata mukavia suomalaisia. Totuuden nimissa taytyy sanoa, etta oomme olleet hieman rasistisia omia maanmiehiamme kohtaan taalla reissun paalla, toisin sanoen olemme laittaneet suut suppuun ja yrittaneet suunnata jonnekin muualle, kun ilmeinen suominaama on jossain nakynyt( tunnistaa aina!). Naiden ihmisten seurassa oli kuitenkin niin hauskaa, etta rasismi jai. Hyva niin.

Viisi paivaa helppoudessa sai meidat jo kaipaamaan jonnekin muualle. Hieman haikeina jatimme Varkalan kamppamme termiittipesaovineen ja hotellin ravintolan huolehtivan henkilokunnan, jotka soittivat Airia aina kun pyysimme ja pyysivat 650 rupiaa pesdyista pyykeista, jotka haisivat urealle.
Erityisesti Aliisa viehattyi Varkalan kauneudesta ja minun ja Ainonkin sydamet vei vahintaankin rannan mahtavat aallot, joiden mukana oli smoothia liukua rantaan ja koittaa haalia bikinin osia takaisin paalle rantahiekasta . Aikakello kuitenkin tikitti lahestyvaa paluuta ja oli aika siirtya. Otimme junan Kollamiin, jossa oli maara olla Aiti Amman ashram.

Kollamissa kavimme lapi monivaiheisen ja erittain aikaa vievan postituksen. Mina halusin lahettaa vahan ylimaaraista tavaraa kotiin ja tytot kortteja. Kortteja ei "tietenkaan" postitoimistosta loytynyt, joten Aino lahti metsastamaan niita kaupoista laihoin tuloksin ja mina menin hakemaan pahvilaatikon lahikaupasta tavaroitani varten. Kun olin teipannut kaiken jesarilla oikein huolella, joku tuli sanomaan, etta eihan siina sitten ole Oily itemseja. No olihan siella erilaisia oljyja. Ei muuta kuin auki vain ja hirvea selvitys mita voi lahettaa ja mita ei. Lopulta sain paketin postiin niin, etta olin kirjoittanut kymmenen kertaa "Contains no oily items!". Aliisa tajusi myohemmin, etta pakettiin livahti 2 huulirasvaa, jotka ovat oljypohjaisia. Toivottavasti paketti saapuu perille.

Iltapuolella alettiin ihmettelemaan, etta mistahan se ashram sitten loytyy. Kysymalla selvisi, etta sinne on matkaa noin 40 kilometria. En tieda miten olin selvittanyt, etta sen pitaisi olla Kollamissa, mutta se olikin Amritapurissa. Ihanan englantia hyvin puhuvan papan avulla sovimme rikshakuskin kanssa matkasta ashramiin. Sinne oli vaikea loytaa ja neuvoa kysyttiin taas monesta kulmauksesta. Perille paastyamme kello alkoi olla niin paljon, etta meita alkoi jannittaa yopaikan saanti. Ottaako ne meita ashramiin enaa tahan aikaan? Jos ne kaikki noudattaa sellaista rytmia, etta yhdeksalta nukkumaan ja neljalta aamulla heratys meditoimaan.

Huoli oli turha, silla saimme oman yksinkertaisen huoneen ja viela ilta-ateriankin. Juhlistimme Suomen itsenaisyyspaivaa koristelemalla ukulelea ja syomalla pastaa. Kuulimme ihmisilta huhun, etta Amma olisi saapumassa ashramiin seuraavana paivana. Mika tuuri meilla! Amma on lahes koko ajan jossain toisessa kolkassa maailmaa kiertueella, eika ikina tieda, milloin han tarkalleen viettaa aikaa omassa paa-ashramissaan. Monet ihmiset tulevat varta vasten siina luulossa ashramiin, etta tapaisivat Amman, mutta joutuvat usein pettymaan. Me oltiin siis melko etuoikeutettuja vahingossa.

Amman tulosta johtuen ashram oli paljon normaalia taydempi. Olimme muutenkin kuvitelleet ashramin joksikin ihan muuksi, kun sellaiseksi kuhisevaksi muurahaispesaksi, jossa kaikki toimii erittain organisoidusti. Alue kasitti temppelin, paasalin, kaupan ja ravintolan, juice stallin, internet-paikan, kirpparin ja noin 5 isoa korkeaa Tuiran kerrostaloja muistuttavaa asuinrakennusta.
Amma sitten tosiaan saapui toisena paivanamme. Se ei ollut pelkka huhu. Ihmiset olivat keraantyneet temppelin portaille ja niita ymparoivalle aukiolle sanomaan Ammalle namaste. Vihdoin kasinkosketeltava jannitys laukesi, kun Amman saattue saapui. En tieda olinko kuvitellut Amman kavelevan yksin lapi ihmisjoukon muodostaman kaytavan, mutta en ainakaan arvannut hanen saapuvan autolla poliisisaattue etunenassa ja asuntoauto heti perassa. Siita huolimatta se sai ihmisissa aikaan niin voimakkaan tunnereaktion, etta se hammensi meidat. Osasimme vain tuijottaa (ja koittaa nahda vilauksen Ammasta), kun ihmiset juoksivat hysteerisesti, haukkoivat henkea, itkivat, nauroivat, pyortyivat.. Jokainen yritti saada kosketuksen Amman kateen auton ikkunan lavitse. Me ajattelimme, etta ehdimme tavata Amman viela, joten mikas kiire tassa nyt on.

Ashramissa viettamamme paivat olivat leppoisia. Soimme ihania ruokia, seka ilmaista intialaista ruokaa etta halpaa lansimaisempaa, nukuimme hyvin (mun omia Lariam-painajaisia lukuunottamatta), kavimme kuuntelemassa laulutilaisuuksia ja istuimme temppelin katon meditaatiotilassa. Sielta naki upean auringonlaskun merelle ja yksi ilta jain sinne niin, etta olin aivan yksin. Kuulin paasalista kantautuvan laulun. Nukahdin siihen. Ei mulla varmaan ikina ole ollut niin rauhallinen olo kuin juuri siina.

Viimeisena ashrampaivanamme otimme urakaksi pesta pyykkia. Se vasytti meita kaikkia kovasti (nain taalla reissussa vieraantuu tyonteosta!) seka tietenkin tukahduttavan kuuma ilma. Aliisa paatti jaada huoneeseen lepaamaan, mutta mina ja Aino emme kuitenkaan malttaneet olla raahautumatta temppeliin, kun "Amma-kello" soitti ihmisia kokoontumaan. Temppeli oli viimeista nurkkaa taynna ihmisia, emmeka oikeen tienneet mita tapahtuu, kunnes naimme Amman kavelevan lahelta meita. Amma asettui omalle paikalleen ja aloitimme kaikki yhteisen meditointihetken. Muuten se oli oikein rauhoittava, mutta mun oli vaikea keskittya otsalta tippuvien hikikarpaloiden takia. Tila oli kuin kostea sauna. Meditaation jalkeen ihmiset saivat kysya Ammalta kysymyksia, mutta kaikki keskustelu kaytiin niin, etta me paikallista kielta osaamattomat saatoimme vain arvailla. Lopuksi Amma aloitti yllattaen laulun, johon kaikki yhtyivat mukaan. Jopa me! Siina sita vedettiin viisua luultavasti sanskritiksi. Sinne pain me ainakin yritettiin.

Kun laulu oli ohi, ilmoitettiin, etta erityisen surulliset ihmiset voivat nyt tulla Amman darshania, eli halausta varten. Me katottiin Ainon kanssa toisiamme. Eihan me erityisen surullisia oltu, mutta tama oli ehka meidan ainut mahdollisuus kokea halaus, silla lahtisimme seuraavana paivana. Takanamme ollut brittinainen kannusti meita menemaan: "Nyt jos koskaan!". Niin me asetuttiin jonoon.
Jono oli pitka ja kiemurteleva. Siina puskettiin selkaan ja jononojentajat koittivat pitaa kaiken kasassa. Tapasimme hollantilaisen tyton, joka oli myoskin tullut vain uteliaisuudestaan kokeilemaan, milta halaus tuntuu, vaikuttaako se jotenkin.
Aliisakin ilmestyi jonoon.

Pitkan jonotuksen jalkeen olimme melkein Amman edessa, jossa meita pyydettiin polvistumaan ja laittamaan oikea kasi siunausta varten valmiiksi. Meidan piti myos kertoa oma aidinkielemme Amman avustajalle. Avustaja huikkasi sen Ammalle, kun jokaisen meista vuoro tuli. Koko se halaustilanne menikin sitten niin nopeaan ohi, etta olin itse ainakin vahan pihalla, etta mita tassa tapahtuu. Amma otti minut rintaansa vasten ja kietoi toisen katensa halaukseen mun ymparille. Samalla han supatti jotain mun korvaan, mista en valitettavasti ymmartanyt mitaan. Halaus kesti noin 10 sekuntia, minka jalkeen avustaja tuuppaisi minut hellasti mutta nopeasti pois, jotta seuraava paasi Amman syliin.

Keskuteltiin halauksen nostattamista tuntemuksista tyttojen kanssa ruoalla. Kukaan meista ei ollut oikein varma, aiheuttiko se mitaan erityista tunnereaktiota, mutta ainakin itselleni tuli rauhallinen olo. Koskettavampaa oli silti nahda lahelta niiden ihmisten reaktiot, jotka olivat meita ennen. Se oli liikuttavaa. Ihmiset tuntuivat oikeasti saavan lohtua halauksesta, ja mika voisi olla sen kauniimpi naky. Moni itki. Luulen, etta ne ihmiset olivat avanneet tilanteessa sydamensa ja olivat tavallista haavoittuvaisempia. Itselle se tuntui aika vaikealta, kun oli niin pihalla, etta mita tassa tapahtuu. Yksi nainen meni halauksesta aivan sekaisin. Ihmiset arvelivat, etta hanella oli kuollut joku lahimmainen. Nainen huusi ja osoitteli taivasta seka nauroi hysteerisesti. Han kerkesi jonkin aikaa mesota, ennen kuin hanet ohjattiin lempeasti ulos.. Mietittiin, etta taisivat ne monet paikalla olleet lapset saikahtaa.

Ashramissa asui paljon suomalaisia. Eniten vakilukuun suhteutettuna, kuin mistaan muusta maasta. Suomalaiset halusivat tietenkin tietaa, milta meista tuntui tavata ensimmaista kertaa Amma. Osa oli asunut Amman laheisyydessa jo yli kymmenen vuotta, ja siksi heista oli varmasti tarkeaa tietaa, milta "ensikertalaisista", kuten he meita nimittivat, tuntui darshan. Vaikea sita oli selittaa, varsinkin kun ei halunnut ketaan loukata.

Viimeisena menimme viela kuuntelemaan rukouslauluhetkea, jossa Amma toimi solistina. Taustalla soittava bandi koostui tabloista, sitareista ja harmonista. Laulu oli uskomattoman kaunista ja tuntui tulevan jostain toisesta maailmasta. Minusta tuntui, etta sen hetken muistan viela pitkan ajan paasta.

Aamulla alkoi normipakkausoperaatio, joka hairiintyi yhden mun rinkkavarustukseen kuuluvan osan loistavasta poissaolosta. Olin edellisena iltana lainannut ukuleleni ranskalaiselle Tibolle, joka oli sita jo himoinnut saapumisestamme asti. Vannotin, etta se pitaa sitten kans palauttaa aamupalalle, sille me lahdettaisiin puolen paivan aikaan. Yhdeltatoista harhailin ympari ashramia koittaen saada jonkinlaisen nakohavainnon siita blondista nutturapaasta, joka perhana viekoon oli vienyt mun soittimen. Rinkka oli viela pakkaamatta ja huone siivoamatta, silla olin kayttanyt koko aamun ukulelen metsastykseen. Vihdoin sain kaivettua infosta Tibon huoneen numeron (mika olikin tyontekijalta varsinaista Sherlockin tyota, silla tiesin tasta retaleesta vain etunimen, kansallisuuden, sukupuolen ja arvioudun ian. Ashramissa oli todella paljon ranskalaisia.) Kun paasin kulkuluvan kanssa Tibon talon hissille, han tuli siina vastaan. Ja hups, en tajunnut etta lahdette nyt. Hups, olin yrittanyt etsia sua. Right.. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin - sain kullannuppuni takaisin! Sitten hirvea kiirepakkaus ja ryntaaminen laivalaituria etsimaan, josta tietenkin saimme intialaiseen tapaan eriavia ohjeita. Kun paikalle saapui muitakin lankkareita, paattelimme, etta olimme oikeassa paikassa. Aino kertoo enemman backwaterseista!

Ps. Lehma soi mun sipsit taalla Gokarnassa muovipusseineen paivineen! Se asteli melkein mun paalle ja tunki kuononsa mun laukkuun. Sinisarvilehma taisi olla Om-beachin kauhu, se hairikoi muitakin. Siina meni hyvat snacksit..

-Saara