Pohjois-Intian seikkailut, osa.1

Oomma nautiskelleet taalla olosta niin, ettemme oo malttaneet kayttaa aikaa netissa roikkumiseen. Nyt kuitenkin rupesi tuntumaan silta, etta aivan laiminlyomme teita uskollisia lukijoita (Jos teita viela on!:D Listan mukaan ainakin viela 16 kappaletta). Myos asiaa on alkanut kertya kiitettavasti. Tahan asti olemme kirjoittaneet spontaanisti, mutta nyt jouduimme tekemaan ranskalaisia viivoja. Onhan kerrottavaa jopa sielta "keskella eramaata"-kamelisafarista asti! Koitan parhaani mukaan kaivella taysin relaksoitunutta muistiani, jospa se edes vahan jaksaisi aktivoitua..

Kamelisafarin saimme jarjestettya guest housen pomon kautta. Olimme kuulleet Saralta ja Martinalta, kahdelta ruotsalaiselta tytolta (jotka sattuivat olemaan Mumbaissa iskujen aikaan!:( ), etta kyseinen pomo on erityisen laid-back-ihminen. Jopa niinkin, ettei kaikki sovittu aina pidakaan.. No meidan kamelisafaria ei onneksi peruttu, mutta esimerkiksi huoneen maksun suhteen saimme aina kuulla "later..". Eika mitaan nimia tai passeja kyselty.

Viela 20 minuuttia ennen kamelisafarille lahtoa Aliisa ja Aino olivat epavarmoja omasta matkustuskunnostaan. Itsea alkoi jo vahan hirvittamaan, etta pitaako tassa ihan kahestaan lahta jonkun kamelimiehen kanssa aavikolle. Tytot nappasivat kuitenkin Imoa naamaan, ja niin sita lahdettiin keikkumaan siella korkealla Krishnan, Kamandon ja Diamondin selassa. Minun "Kommando" oli aika aksy pakkaus, sain mm. kamelin syljesta paalleni. Sen sijaan Krishna laahusti aina sata metria muita jaljessa Aino kyydissaan. Jokaisella oli myos oma kamelikuski. Ainolla kavi paras tuuri, kun kuski sattui olemaan naimisissa ja englantia osaamaton. Aino sai rauhassa katsella maisemia ilman minkaanlaista hairintaa.
Minun kuskilla Piitalla oli viikset, joita voisin kuvailla pahimmiksi nakemikseni himokoyrijaviiksiksi. Viikset hamasivat, silla Piita oli oikein leppoinen vanha ukko, joka valilla luikautti laulun tai pari, ja herttaisesti yksinkertaisella englannin kielellaan selosti ympariston tapahtumia. Sain kuulla, mitka puut olivat mangopuita ja missa loytyi ruusupelto.
Aliisan kuski sen sijaan oli melko tapaus. Jo siina vaiheessa, kun han haki meidat guest houselta, sanoin tytoille, etta nyt muuten joudutaan pitamaan makuupussit tiukasti kiinni, ettei hotel K.G.N:n tapahtumat toistu. Kamelin selassa kuski meni hiukan liian lahelle Aliisaa, naytti hiukan liian pollealta, puhui hiukan liian vihjaavia siita, etta haluaisi lahtea Aliisan kanssa Diulle lomaa viettamaan. Ja naytti identtiselta kamelinsa kanssa. Mahtoi olla monen vuoden yhteistyo takana, kun olivat jo ulkoisesti alkaneet sulautua toisiina.. Aliisa oli erittain kuvottonut miehesta ja teki sen hanelle myos selvaksi. Miehen alykkyysosamaara ei taitanut kuitenkaan riittaa sita tajuamaan. Sen tajusimme siina vaiheessa, kun mies kertoi jarkahtamattomin silmin samalla ruokaa aanekkaasti massyttaen, etta Suomessa ei ole uskontoa. HAN on hindu, eika ikina voisi syoda lehmaa, niin kuin suomalaiset, mutta jos han olisi Englannissa, silloin han varmasti soisi lehmaa.













Naimme auringonlaskun dyyneilla kuunnellessamme kahden pikkupojan soittamaa jousisoitinmusiikkia. Ohjelmistoon kuului Jaakko kulta ja yksi intialainen kappale. Pojat hengasivat tietenkin aina samassa paikassa odottaen turistisafarien auringonlaskupysahdyksia, mutta olivat tosi suloisia ja vilpittomia. Kun parkkeerasimme nukkumapaikalle, pojat tulivat myos auttamaan kamelikuskeja nuotion sytytyksessa ja ruoan laitossa. Ruoaksi soimme aloo gobia (ihanaa kukkakaali- ja perunapaistosta), kanelin makuista chapatia ja dalia. Aika vaatimattomista aineksista miehet olivat kylla onnistuneet taikomaan herkullisen aterian. Katsoimme nimittain lahtiessa ruokakassien olevan aika kamaisia. Ruoan aarella lauloimme myos yhden suomalaisen laulun kuskeille, jotka eivat kuunnelleet lainkaan, vaan kaantyivat vain selka meihin pain juttelemaan omia juttujaan. Meinattiin jo hammenyksissamme keskeyttaa laulu, mutta aavikkolaulu on niin harvinaista herkkua meille, etta jatkoimme laulun loppuun asti.

Nukkumapaikan oli tarkoitus olla taysin eramaassa. Siella olisi kuulunut olla taysin hiljaista. Asetuttuamme mukavasti makuupussien sisaan lukuisten vilttien alle, alkoi meita jo monta paivaa vainonnut haamusiikki pauhaamaan kaupungin suunnalta. Emme voineet siis olla kaukana. Kohta kuului rekan porinaa ja ajovalot valahtivat. Siita huolimatta tahtia oli ihana katsella nuotiota lukuunottamatta taydellisessa pimeydessa. Yoseuralaiseksi meita vasten painautui aavikkokoira, jonka nimesimme Diun guest housen koiran Tommyn mukaan. Muita yoseuralaisia meilla ei onneksi ollut (aluviltin alla tykyttavien hyppytorakoiden lisaksi), joten Aliisan kuskikin oli loppujen lopuksi ihan harmiton.





Seuraavana aamuna lahdimme takaisin Pushkaria kohti, etta ehtisimme varmasti Delhiin menevaan junaan. Jokaiselle meille eksoottisena kokemuksena kuului viela aavikkopaskalla kaynti. Tunsimme itsemme aika karpaaseiksi. Aliisalla oli myos elamansa ensimmainen aavikkoripsa, joka oli hanelle muutenkin matkan eka mahatauti. Ei muutakuin taas Imoa naamaan, jotta junamatkasta selvittaisiin.
Bussimatka Pushkarista Ajmerin juna-asemalle suoriutui matkan spurguimmassa bussissa, jossa oli myoskin ahtaimmat oltavat. Joka suunnasta tuupittiin eika istumapaikasta voinut kuin haaveilla. Itsella nousi jo aamupalat monta kertaa kurkkuun, mutta olo helpotti, kun istuttiin luksustilavassa ja luksuskalliissa junavaunussa (josta Aino kertoikin jo aiemmin!) matkalla Delhiin.

Delhin paivista jatkoa myohemmin. Kayn ostamassa lisaa vetta. Ja jokapaivainen Varkalan sahkokatkoskin tulee varmaan kohta.

-Saara