Laid-back

Ensi kertaa matkalla mulla on sellainen olo, etten oikein tieda mista kirjoittaa. Oleskelu taalla on niin rentoa, etta melkein unohtaa olevansa olemassa. Ajantaju katoaa ja sita vain on. Voisin tietenkin kertoa siita, etta olemme jattaneet heratyskellot virittamatta aamuksi, kompineet aamiaiselle yhdentoista aikaan, soittaneet ja laulaneet hotellihuoneessamme pyjamat paalla kello kolmeen asti paivalla, syoneet, syoneet, syoneet ja nukkuneet. Ja tietenkin juoneet, mutta vain vahan. Voisin myos kertoa siita, etta tarkoituksenamme on jo monta paivaa ollut kayda Diun Fortilla, muinoin portugalilaisten rakentamalla linnakkeella, mutta emme ole viela muilta kiireiltamme ehtineet. Kuten myos siita, etta olemme tavanneet liudan uusia mukavia ihmisia, joilla on rento elamanasenne, ja jotka me miellamme “OIKEIKSI travellereiksi”, jos niin voi jotakuta nimittaa. Suurimman vaikutuksen meihin kai teki, etta heista jokainen matkustaa ilman puhelinta. Ja yksi kavi intialaisessa public sairaalassa, jossa operointilamppu oli kiinnitetty kasaan laastareilla. Ja toinen juo vesijohtovetta, jotta tulisi bakteereille immuuniksi. Aivan samaan me ei uskallauduta, muiden kertomukset saavat meidan silmat ymmyrkaisiksi. Huomaamatta tanne saarelle on muodostunut kutakuinkin kaksi nuorten lankkareiden porukkaa. Toinen on kiinnostunut huumeista ja toinen ei. Ei onneksi varmaan ole vaikea arvata, kumpaan me kuulumme.:) Tanaan vuokrasimme skootterit, ja hurautimme Diun toiseen paahan hiljaiselle rannalle. Saimme lahes koko paivan olla siella keskenamme, me 8, ja uskaltauduimme jopa kaymaan bikineilla uimassa. Paiva oli taydellinen leppoisaan yhdessa oloon, vaikkakin skootterilla ajo nain minulle ekakertalaiselle nostatti ensin pulssin korkealle. Se, mista nyt aion kuitenkin kertoa, on se, etta nautimme tasta joutilaisuudesta suunnattoman paljon. Ei haittaa, vaikka emme saisi aikaiseksi mitaan, niin kauan kuin vain nautimme siita. Sovimme silti varmuuden vuoksi, etta taalla olo jatkuu ainakin niin pitkaan, etta kaymme Fortissa. On vaikea kuvitella, etta tasta tulisi viela pakottaa itsensa lahtemaan takaisin Ahmedabadiin. Se on kuitenkin valttamatonta, silla sielta kulkevat kaikki yhteydet Rajasthaniin pain. Lopuksi joudun ilmoittamaan, etta tamakaan teksti ei saasty kuvaukselta todellisesta vaaratilanteesta. Lehma hyokkasi tanaan meidan paalle. Se oli syomassa pahvia meidan guest housen edessa ja jaimme hetkeksi tuijottamaan sen kummallista aantelya ennen sisapihalle astumista. Luulimme, etta se oksentaa. Jotain muuta oli kuitenkin mulikolla mielessa, silla se lahti taysin arvaamatta juoksemaan suoraan meita kohti. Onneksi refleksit pelasivat- paasimme turvaan portin toiselle puolelle. Ehka se vain halusi saikayttaa meidat aikansa kuluksi. Guest house- perheen poika Alvin arveli, etta hyokkays johtui Ainon punaisesta paidasta. Isa Francesco arveli, etta taysikuu saa lehmat hulluiksi. Ei tiedeta, mutta Aino peitti visusti punaisen reppunsa matkalla pesulaan ja tanne nettiin. Apparently it is possible to be afraid of Holy Cows! Ps. Olimme niin vaarassa Diwalista. Se loppui tasan sina paivana, kun luulimme se alkavan. Ihmiset rajayttelevat silti viela ilotulituksia! -Saara








Aliisa reporting from the lovely island of Diu.. ...I don't think i've felt this relaxed and happy in a while. We arrived in Diu yesterday morning. The trip from Mumbai to Diu was long, but now I know if was completely worth all the (pardon my French) shit.

On Friday we took a local train (of Mumbai) from the Churchgate station to Bandra. We had travelled on the 1st class coach before (with our 2nd class tickets), but now decided to go to the ladies coach instead. We were heading to Bandra, a station from which we were to depart to Ahmedabad from later on. The ladies coach had a laid back atmosphere and it was a sight we were thrilled to be a part of. All the colorful sari's, smiley faces - topped with endless babbling. We were cramped up with our huge backpacks and the entire scene was somewhat hilarious. We began chatting with some of the ladies. They aided us a bit with pushing through the crowds at Bandra station, and helped us find a rickshaw that would take us to the Bandra Terminus, another bigger station. The rickshaw ride was something we had never experienced before. We drove through one of India's biggest slums. The scene was quiet and sad, the only noise I was aware of was that of the rickshaw engine. Although I consider myself an enthusiastic photographer, snapping a shot didn't even cross my mind. All you want to do is close your eyes from the mad world and pretend everything is alright.

Once we arrived at the Bandra Terminus, the true hassle began. After about an hour of queuing, we found our our 3rd train ticket had not been confirmed. The dilemma of having 3 people and only 2 confirmed sleeper beds was apparently a common phenomenon around here, especially during the Diwali, one of the biggest national festivals of India. The lady at the ticket counter said it would not be illegal to travel without a 3rd seat, so that we did. We hopped on the train heading to Ahmedabad, found our two beds and prepareda ourselves for the long journey ahead. Since we only had 2 beds, we took 2-hour shifts sleeping, one having a bed of her own and two sharing one. Needless to say, we didn't really sleep much that night.

At around 5am, even before sunrise, we arrived in the capital of Gujarat state, Ahmedabad. Somehow it didn't feel safe to go wonder off on the dark streets so we found a ladies resting room and continued napping on the bench in turns. After 7am we felt confident enough to set foot again. Aino wasn't feeling well at all, she was rather dehydrated and began to vomit once we exited the station. Even her state of being didn't stop the Indian men from hovering around us. It didn't take Aino a long time to feel a bit better and we hopped on a another rickshaw and eventually found ourselves at a bus travel agency. We bought sleeper bus tickets to the island of Diu, but the time being around 10am, felt very exhausted and hungry from the trip of the night before and decided to check the Lonely Planet for a place to eat. We read about Green House, a restaurant near the city center. When we arrived, we realised we had been dropped off at a resort-like palace. Although backpacking is supposed to be budget travel, we didn't even think twise. We walked in the restaurant and ordered breakfast. Aino was still feeling a bit ill and she fell asleep in the restaurant after we ahd eaten! There was a long day of waiting (for the night bus to depart) ahead for us and we began wondering what we could actually do in the city, in terms of Aino's wellbeing and our sleep deprivation. We had heard Ahmedabad was a metropolitan city of beautiful mosques and vibrant atmosphere. None of it mattered anymore. We just wanted to eat and sleep, and that we did! We asked the waiter if there was any place for us to relax for a while. He nodded and guided us to this luxorious pool area of a hotel. We were in awe. We dropped our backpacks and fell asleep on the benches surrounding the swimming pool. Our little "nap" lasted 4,5 hours! :D We woke up to the sound of hotel guests taking a swim. The waiter served us with tea and brought us clean towels if we wanted to take a dip in the refreshing pool, too. Hah, IF. We swam, took long showers, ate a delicious dinner basically spending the entire day at the hotel. It was a day we will never forget. We felt re-energised and ready to hit the road again.

The sleeper bus ride was, in my opinion, the worst bus ride I had ever experienced. Well, perhaps not the worst, but definitely the most dangerous. The beds were narrow, roads beyond bumpy, and forget the seatbelts since those just don't exist. We chained our backpacks to the metal bars fencing the beds. If we wouldn't have, the bags would have dropped to the floor without a doubt. After chaining the bag, I closed the bed curtains and tried to get some sleep, but the bumpyness of the road was just too much to bear. The condition of the bus was otherwise a pleasant surprised and people were friendly and well-behaved, even for us white skinned westerners. An Indian guy did open my bed curtains at one point and yelled "good morning, lady!", but since it was about 4.30am at that point, and I was in no mood for chatter, I just pulled the curtains back and returned to my vertical position. During the journey, the bus stopped 3 times for a pee break! My dear uribag is still, till this day, untouched. We arrived in the island of Diu early in the morning and were greeted by street dogs. Having heard about our friend's bad experience with such wild predators, we were cautious. Having now spent 4 days here, I can honestly say the dogs are harmless. The entire town is.

We were so lucky for having found the guesthouse we are staying at. It is owned by a portuguese-Goan family who took us under their wing with open arms. The guesthouse owners Francesco, Alina and their son Allwyn are some of the most kind-heared people we've met around here. I'm finding it hard to describe Diu in just a few words, but the 4 days we've spent here have already proven us that simple things can make you happy. Sometimes we forget we're in India. We met some other travelers on the beach a few days back and decided to hang out again the next day. Today we rented scooters and rode to a restaurant called La Dolce Vita to have breakfast with the others. After breakfast we hit the road and rode past amazing beaches to a strip of sand abandoned by the locals. Our own private beach. All of us took a dip in the ocean and spent hours listening to music and talking about the strangest things.

For a light finish, I will now tell you about a cow that attacked us today. Once we rode back from the beach and parked our scooters, we saw a huge cow eating a piece of cardboard only 2 meters away from us. The poor thing was choking on the cardboard and began puking. For some strange reason, we were highly amused by it all. Perhaps we stared at the cow a bit too much, stood still observing it, I don't really know. Something we did flipped the cow out and it dashed towards Aino and Saara. We ran towards the guesthouse gate as fast as we could and once we were safe behind the bars we laughed hysterically for a minute or two. According to Francesco the cows go a bit mad during full moon. And of course we just happened to pick the best time for bothering a vomiting cow. Full moon.

Diu

Aino kirjottelee...
Diu on ihana paikka! Me ollaan ihan rakastuneita tahan jo nyt. Taalla on Mumbain ja Ahmedabadin jalkeen niin rauhallista ja turvallista. Ja tanaan oltiin jopa rantsulla, ah se oli ihanaa! Vaikka intialaiset miehet olikin aivan liian kiinnostuneita meista. Ne vaan keraanty meidan ymparille ja olis hirveesti halunnu katella meita. Mutta ei kai siina auta ku yrittaa olla huomaamatta niita. Eika puhettakaan etta oltais oltu bikineissa taalla, no way! Mutta uskalsin sentaan tanaan laittaa paidan, jossa nakyy olkapaat jee! Rannalla tavattiin myos kolme muuta travellaajaa ja mennaan ehka jo tanaan yhdessa kaljalle.
Mutta siita matkasta tanne Diulle... Meidan piti ensin ottaa Mumbaista paikallisjuna Bandran asemalle. Mentiin rinkkojen kanssa aivan tapotayteen naistenvaunuun ja naiset oli aivan ihania! Ne kyseli hirveesti meilta ja Saaralla ehti olla jo tosi syvalliset keskustelut niitten kanssa. Naiset autto meita jaamaan oikealla paikalla pois jne. Junassa ei todellakaan kuuluteta, mika asema on seuraavana! No, sitten meidan Ahmedabad juna lahti Bandra terminuksesta. Me ei yhtaan tiedetty, mika se oli. Yks nainen sitten otti meille riksan, ja mentiin siihen ja se vei meidat terminukseen. Terminus oli siis eri paikka, ku se Bandran asema! Ja sen aseman vieressa taisi olla se Mumbain kuuluisa jattimainen slummi. Oli aika kuumottavaa menna pikkuriksan kyydissa slummin vieressa. Kolme lansimaalaista tyttoa rinkkojen kanssa, ja ihmisia juoksenteli kadulla huh... No mutta terminus oli ihan siisti asema, vaikka se slummin vieressa olikin. Niin ja unohdin mainita, etta oli ilta eli pimeaa... Kirjotettiin aiemmin, etta saatiin junaliput. No sinansa se oli totta, mutta meilla oli vaan kaks petipaikkaa ja yks oli jonotuslistalla. Meille sanottiin, etta se on ihan normaali kaytanto, ja "joo joo meette sitten ennen junamatkaa tiskille ja saatte sitten sen yhden paikan". Juna-asemalla oli melkeen paniikki, kun meille kerrottiin (monen jonottamisen ja tiskin jalkeen), etta ei ole enaa paikkoja mutta menkaa vaan. Mietittiin, etta kusetetaanko meita taas ja joudutaanko vankilaan ku konnari tulee. No paatettiin sitten uskoa tiskin takana olevaa naista ja mentiin junaa. Oikean vaunun loytyminenkin oli tyon ja kiireen takana, mutta loydettiin meidan nimella olevat KAKSI petipaikkaa, jee. Kun konnari tuli, oltiin vahan paineissa mutta se oli ok. Kolmas paikka oli waiting list 39, just joo. Noh saatiin vaihdettua mukavien herrojen kanssa ylapedit meille, ja otettiin kahden tunnin vuorot. Yks sai aina nukkua omalla pedilla ja toiset jakoi yhden. Ei tullu kovin hyvat younet.
Oltiin Ahmedabadin asemalla viiden maissa aamulla. Sekin oli aika kuumottavaa, mutta loydettiin naisten resting room. Mentiin sinne ja alettiin melko pian nukkumaan. Otettiin puolen tunnin vuorot, yks oli aina hereilla. Mua ei oo varmaan ikina vasyttany niin paljon... Piti vakisilla yrittaa pitaa silmia auki. Meidan piti viettaa paiva Ahmedabadissa, koska meidan bussi Diulle lahti vasta kymmenelta illalla. Joskus kasin aikaan lahdettiin asemalta ja mulla oli aika kamala olo. Nalka, jano, sairaan kuuma ja uskomaton vasymys, mutta bussiliput oli pakko hankkia. Alko oksettaa. Kun tultiin ulos asemalta, oksensin muovipussiin, ja silti intialaiset riksakuskit ja huijarit hyokkas mun ymparille "Where are u going? Do u need a hotel? Heloo!" Mutta mun olo helpottu ja tajusin, etta en ollu juonu paljo yhtaan vahaan aikaan... Se johtu varmaan paaosin siita.
Mentiin Lonelyplanetin suosittelemaan paikkaan syomaan ja se oli ihanaa! Me oltiin aivan sairaan vasyneita, ja mina eli Aino olin aika heikolla hapella viela. Kun oltiin syoty, niin nukahin siiheen hienoon ravintolaan! Niin hirvea vasymys. Kysyttiin ravintolasta, olisko siella jotaina paikkaa, mihin me voitais menna levahtamaan vahaksi aikaa ja sanottiin etta maa oon sairas. Meidat ohjattiin mahtavaan aulaan.. Se hotelli oli aivan luksus. Aulassa oli uima-allas ja ihanat tuolit. Meille tuotiin puhtaat pyyhkeet ja tarjottiin teeta. Me oltiin niin hirvean nakoisia ja rahjaisia ja rinkkojen kanssa, ei ollenkaan sovittu hotellin asiakkaiksi. Mutta ollaan lansimaalaisia niin ollaan muita ylempana. Otettiin pienet noin neljan tunnin torkut, juotiin teet, uitiin, pestiin hampaat ja kaytiin suihkussa. Ihan jees :) Oltiin siella iltaan asti ja oli niiin luksusta! Meidan piti maksaa siita jonku verran mutta se oli kylla sen arvoista.
Illalla mentiin Ahmedabadin bussiasemalle ja se oli niin kuumottavaa! Oikean bussin loytaminen oli niin vaikeaa. Ensin seurattiin yhta pappaa jolla oli lippu samaan bussiin. Se vei meidat ihan vaaraan! Sitte paljastui etta se pappa oli ihan seniili, ja toiset miehet neuvo meille oikean bussin. Huh siina meinas tulla epatoivo. Koskaan ei tieda, kehen taalla Intiassa voi luottaa.. Bussi oli positiivinen yllatys. Meille oli omat petipaikat, lampotila oli sopiva ja se piti jopa vessataukoja! Ne vessat oli kylla elamys, naisten vessat oli sellasia loosseja, jossa vaan kaytiin kyykkypissalla, ei ollu mitaan reikaa eika ponttoa eika vetta. Noh, ei vielakaan uribagille kayttoa :D
Bussi heilu aika pahasti, mutta perille paastiin ehjana ja uskomatonta kylla, nyt ollaan taalla Diulla. Kaikki se vaiva kylla kannatti koska taalla on ihanaa. No, paivitellaan taas myohemmin. Pitaa lahta nyt syomaan :)

Aino

Diwalin vietossa Diulla!

Heiluvan junan ja pomppivan (vuoristoratamaisen!) bussin jalkeen paasimme toteamaan oliko paratiisi-mielikuvamme Diusta totta. It is, i think. Tosin tanaan ei olla ehditty muuta kuin nukkua jonkun verran ja vaellella hieman ympari Diu townia. Silti tama rauhallinen tunnelma on jo hurmannut meidat. Paikalliset lapset ovat kiinnostuneita kommunikoimaan meidan kanssa, vaikkeivat puhukaan englantia. Ovat niin suloisia!

Ilotulitukset, valot ja talojen koristeelliset ulkoasut loivat meille ensin viela normaalia hilpeamman kuvan Diusta, mutta sitten hoksasimme, etta tanaan aloitettiin Diwalin juhliminen Intiassa! Siita sitten enemman, kun itsekin tiedamme siita jotain muuta kuin vain sen, etta se on suuri Hindu-juhla.:D

Yovymme portugalilais-intialaisen perheen pitamassa guest housessa, joka vaikuttaa todella turvalliselta ja lampiman kotoiselta. Eri vareissa hehkuvat Jeesus-patsaat ja ikonien kuvat kielivat siita, etta kristittyja ovat. Valilla tulee semmoinen fiilis, kuin olisi mummolassa.:) Guest housessa on ollut aiemminkin suomalaisia vieraita, minka he ylpeina meille heti kertoivat. Paikassa sai hyvaa aamupalaa, illalla olisi myos mahdollista saada hyvaa illallista, jos sen tilaa ajoissa.
Luvassa on mahdollista laulua kitaran saestyksella, silla perhe innostui kun kerroimme rakastavamme musiikkia. Ottivat meidat niin ystavallisesti vastaan! Saa nahda mita ajattelevat, kun nama hulttiotytot (joilla on taas yrttiviina hyvassa jemmassa) palaavat huoneeseensa vasta puolen yon jalkeen..

Meidan piti menna takaisin "kotiin" nyt yhdeltatoista, kun nettikahvila sulkee, mutta kun paikan omistaja sanoi, etta voidaan olla niin pitkaan kun halutaan.. Vahan venahti vaihteeksi.
Tarkoitus oli kuitenkin vain kirjoittaa lyhyesti, etta olemme turvallisesti perilla ja nautitaan olostamme taalla! Ensimmaiset Kingfisherit on nyt nautittu kera kala- ja katkarapuruoan, nailla tyytyvaisilla mahoilla on hyva menna nukkumaan.
Huomenna kerromme lisaa huiseja tarinoita Ahmedabadin matkaltamme! Kuvista naette sitten, piirsimmeko suunniteltuja YK:ta(yhdistyneita kulmakarvoja) Aliisan kulmakynalla, vai emme. Jannityksen tiivistyessa... Suchau!

-Saara

Junat, riksat ja yhdistyneet kulmakarvat

Tanaan herasimme aamu 7 aikoihin, silla meidan tehtavana oli metsastaa itsellemme junaliput seuraavaan matkakohteeseemme, Ahmedabadiin. Checkkasimme itsemme ulos Bentley's hotellilta, mutta jatimme rinkat respaan meita odottelemaan. Aamulla siis laksimme hotellilta, ostimme katukojusta banaanit, hypattiin taksiin, ajoimme Churchgaten juna-asemalle ja ostimme junaliput (meista yksi on kylla viela jonotuslistalla, mutta "kuulemma" sen ei pitaisi olla ongelma enaan illalla). MUTTA ensin palaamme ajassa hieman taaksepain.

Suhteellisen puistattavan yon jalkeen siirryimme siis uuteen hotelliin, joka osoittautuikin oikein hyvaksi ratkaisuksi. Samana iltana Colaban ostoshelvetissa poukkoillessamme, meita lahestyi muuan mies, joka pyysi meita esiintymaan ekstrana Bollywood-leffassa. Tilanne vaikutti ensin todella kiehtovalta, mutta samalla tietysti epailyttavalta. Tarjottimella oli paiva (8am-8pm) Pohjois-Mumbain Cute Look Productionssin studiolla, jossa olisimme osana Project 2-elokuvan ostoskeskuskohtauksen kuvausta. Aamupala, lounas, illallinen, lahdevetta, meikit, hiukset, vaatteet ja 500inr. rahaa puhtaana kateen. Kuulostaa ehka upealle, mutta taalla Intiassa ei voi koskaan olla liian varovainen. Olimme oikeastaan jo kallistumassa myontymisen puolelle, mutta lopulta paatimme, ettemme halunneet viettaa kokonaista paivaa jossakin ties missa ties keitten kanssa ja ties millaisissa olosuhteissa. Voin kuitenkin kertoa, etta paatos oli todellinen pahkina purtavaksi. Paatoksentekotaitoja voitais muutenkin selkeasti parantaa. Aino tuntuu olevan (siina) meista paras.

Illalla suosimme tuttua ja turvallista Delhi Darbaria, jossa soimme ihanaa (ja rasvalla rohkeasti ehostettua) tomaattikeittoa kera eksoottisten intialaisten leipien. Syotyamme kappailimme hotellille, jossa virittelimme narunpatkista itsellemme pyykkinarun ja rupesimme pyykkaamaan. Yo sujui rauhallisissa merkeissa, vaikken itse oikein saanut unenpaasta kiinni. Edellinen yo ehka kummitteli viela mielessa, mutta tekstari kotosuomesta helpotti oloa. Simmut sammuivat.

Eilen vietimme lankkaripaivaa ja loimme travellaamisen askeettisuuden aivan laskiksi. Aamupaivasta poikkesimme Salvation Armyn hostellilla, josta varasimme jo yopaikat lahtopaiville. Hostellissa tapasimme kaksi brittipoikaa, joiden kanssa n. 30 sekuntia puhuttuamme, pyysivat he meita kanssaan lounaalle. Oli ihan mukavaa jutustella tovi muiden lansimaalaisten kanssa, kuulla matkavinkkeja ja vaihdella kokemuksia, mutta jotenkin meista kuitenkin tuntui luontevalta myos jatkaa omaa matkaamme muille maille tietamille - ilman muuta seuraa.

Ostettuamme apteekista lisaa kasidesia, loysimme sattumoisin yhden luksuskahvilan. Siella oli PAKKO nauttia herkullisista mudcake-kakkupaloista juoman kera. Eipa ollut mikaan halpa kahvihetki (samalla rahalla olisi voinut yopya halvassa hotellissa!), mutta uskomattoman taivaallinen. Kahvilassa vierahti tunteroinen jos toinenkin, mutta paatimme olla tuntematta syyllisyytta satunnaisista luksus-hetkista. Rahat eivat kuitenkaan tule riittamaan kovinkaan useaan samanlaiseen paahanpistoon. Kahvilan jalkeen paatimme hankkia junaliput Ahmedabadiin, jonka kautta matkaisimme sitten Diu'hun.

Lippujenvaraus osoittautuikin sitten hedarin paalaelle nostattavaksi toimenpiteeksi. Ensin kiersimme useita matkatoimistoja, jotka valitettavasti eivat myyneet junalippuja. Matkasimme Mumbai Central Stationille, ja siella jos missa tunsimme olevamme neuloja intialaisessa heinasuovassa. Pitkan jonottelun jalkeen saimme kuulla, ettei paikkoja haluamaamme junaan ollutkaan jaljella. Lahdimme kylman rauhallisina keskusasemalta, ja siirryimme Churchgaten asemalle, jossa tilanne naytti jo hieman lupaavaltamme. Emme tietenkaan saaneet sieltakaan lippuja, mutta vinkin tulla seuraavana aamuna ajoissa paikalle lippuja ostamaan. Nain paatimme tehda. Tuhlaripaivamme jatkui Colaban lansimaalaistuneimmassa kahvilassa, Leopoldissa, jossa soimme ruhtinaalliset illalliset ja tilasimme matkamme ensimmaset kaljat - kylymat Carlsbergit. Loppuillasta voin kertoa sen verran, etta eraan taksikuskin kommentti meidan israelilaismaisesta ulkonaosta sai meidat sekoilimaan kameran kanssa. Halpa huvi, paras huvi. Saara voikin sitten jatkaa kertomalla taman paivan seikkailuista..

-Aliisa

Noin klo.08.10 aamulla nama tytot huokaisivat helpotuksesta: Junaliput Ahmedabadiin ostettu! Kerrankin kolme unikekoa paasivat aamutuimaan ylos ja huristelivat taksilla turistitoimistoon. Luukulla ei ollut edes paljon jonoa, ja odotuksenkin ajan ranskalaiset travellerit viihdyttivat meita lausumalla Varanasin niin patonkimaalaisittain, etta meita ihan nolotti. Katsoin parhaimmaksi vain kurkata, miten se kirjoitetaan.

Kun tama Asterix&Obelix hullujen talossa- episodi, eli kaavakkeiden taytto, niiden hyvaksyminen ja lopulta junalippujen saanti kouraan oli ohi, jokaisen meista maha teki syvan kurnaus-aanen. Lentokoneessa Hki-Mumbai kuulimme Hare Krishna- temppelista, joka sijaitsee lentokentala Juhu-beachille pain. Tiedonlahteidemme mukaan se on suorana lainauksena "rento mesta, jossa on mieleton meininki". (Huomatkaa, etta taman meille kertoi lahella viittekymmenta oleva nainen.J ) Aamiainen siella ei kuulostanut lainkaan hullummalta!

Eilisen lankkaripaivan jalkeen paatimme olla hieman rambompia ja saastavaisempia ja otimme paikallisjunan Santa Cruzin asemalle. Hinnan halpuus helli meidan travelleriomaatuntoamme, eika matka olisi sujuvammin voinut menna ( lukuunottamatta sita, etta sivuutimme muutaman aseman mennessa, ja hyppasimme vahingossa ykkosluokkaan 2-luokan lipuilla. Karsiva ajattelutapa on tarttunut jo meihinkin. Eli etta lankkarina paasee aina palkahasta.:/).

Rikshakyydin aikana juna-asemalta Hare Khrisnalle naimme jopa vilauksen meresta. Aivan harmitti nahda miten saasteinen ja likainen ilma leijui sen ylapuolella. Olemme lian ja loskan jalkeen luoneet Diusta paratiisimaisen mielikuvan itsellemme.

Temppeliin saavuttuamme otimme luonnollisestikin kengat pois ja etsimme poperoa massuun. Ystavallinen takalettipainen Hare Krishna-mies johdatti meidat ravintolaan, joka oli aivan liian hieno meille romssyisille paljasjaloille, kun muut paikan asiakkaat olivat hienoissa sareissa ja kengissa. Siita huolimatta sama kaava toistui taallaakin, eli meita kohdeltiin paikan parhaimpina asiakkaina ja itse pomo palveli meita. Tama on erittain hammentava tunne, mutta ei silti kovinkaan mukava.
Ruoka vei kuitenkin mennessaan meidan kiusaantuneet ilmeemme, silla saimme kayda poimimassa buffet-poydasta mita halusimme! Suokkariksi nousivat bathura ja kanelichai. Lautaselle mahtui myos kaikenlaista epailyttyvampaa, jonka silti suomalaisten tavoin popsimme naamaan. Ainoastaan sienimaiset valkoiset idhi-pallot jaivat lahes kokonaisina lautaselle minulla ja Ainolla.

Mahat kyllaisina on hyva seikkailla. Siksi random-hissiajelu hotellissa ei tuntunut yhtaan tyhmalta ajatukselta. Se kannatti! Paadyimme jo edesmenneen tarkean Hare Krishna- liikkeen edistajan entiseen kotiin. Nimi ei tietenkaan jaanyt mieleen, vaikka koko koti kierrettiinkin..Tosi kunnioittavia kavijoita!:D

Itseasiassa asunto ei olisi ollut oikeasti viela siihen aikaan auki, mutta meidat paasti sisaan niin miellyttavan oloinen ja sisaisen rauhan loytaneen nakoinen nainen, ettemme voineet olla menematta. Nainen jututti meita samalla kun punoi Krishnalle kukkaseppeleita. Han tiesi, etta Suomessa sijaitsee yksi Hare Krishna- temppeli, Helsingissa.
Kun olimme lahdossa, han tarjosi meille makeat sokerista ja maidosta tehdyt jalkiruoat. Meita vahan pelotti jalkiseuraukset, jotka mahdollisesti seuraisivat naista lampimassa lojuneista palleroista, mutta ajattelimme, kestamme mieluummin ne, kuin kieltaytymisen taman naisen ystavallisyydesta.

Nainen johdatti meidat viela kirjakaupan puolelle, jossa muutama OHUT opus tarttui matkaan. Temppeliin tutustuminen rajoittui istuskeluun alttari edessa live- musiikkia kuunnellen. Siita ei vain halunnut lahta, siina oli niin rauhallinen olla. Minua ja Ainoa alkoi nukuttamaan, vaivuimme niin miellyttavaan mielentilaan. Aliisalle tuli jalkitranssi, ja se sippasi rikshassa.:D Tyttoja tais alkaa pelottamaan, kun jo muutaman minuutin jalkeen sanoin, etta voisin vaikka vahan aikaa asua taalla, tykkaan niin tasta tunnelmasta. Nyt on jo Krishan- ylistyslaulukin takaraivossa, sen verran kauan sen ihana-aanisen munkin laulua kuunneltiin. Ei silti huolta, emme ole hurahtamassa Krishnaan!:D Mutta semmosen takaletin voisin ottaa!

Aino jatkaa..

Aino writing in English, please ignore my typos...
I'm a bit annoyed how much we can spend time in the internet. It can easily take two hours to update the blog and write some emails and of course check the facebook.
So this Bentley's hotel has been really good. The only minus I can tell is that yesterday there were some bugs in the toilet, it was so gross.. But luckily we are tough girls and we killed them cruely. And the hotel was also too expensive for us.
But the day before yesterday a guy came to us on the street and he was a scout. He asked us to participate into a Bollywood movie. They needed 25 western people to act there in some scene. We were of course suspicious, you can
never be too careful in India. But the guy sounded honest and gave his card to us. The shootings would have been the next day, from 8am to 8pm and they would have given us 500 rupees and food. It was so hard for us
to decide but finally we decided to be boring (and careful) and not to go. Especially me of course, I'm faster in making decicions than Saara and Ally, and they know it!
So our plan now is to take a train to the north to Ahmedabad and from there a night bus to Diu to the coast. We had to buy train tickets and it can be really hard in India.
We spent yesterday trying to get tickets, went to two different stations but all we could get was a hint to come next day early in the morning. So today we woke up at 7am (!) and went to the station and...we FINALLY got them!! So we are leaving Mumbai tonight. It will be really intresting to go to those trains.
At least yesterday we met two British guys and they said the trains were good.
So today we took the local train, whitch was easy, to Juhu area in Mumbai and went to a Hare Krishna tempel. It was amazing. The atmosphere, beautiful music, the building and everything. Indian streets are so wild and noisy so it was so relaxing inside. And we had a nice breakfast there, it was a buffee of Indian breakfast!
But now we have to go to catch the train...
Next destination: Ahmedabad

Mutkia matkaan...

Ensinnakin aivan ihanaa kun meilla on lukijoita, ja on ihanaa lukea kommentteja! Jussi selvitti eilen etta ainakin Telefinlandilla maksaa 29 senttia tekstarit taalta Suomeen, eika haluta mitaan hirveeta puhelinlaskua, eli ei kannata oottaa hirveena tekstareita :(

Siis...Oli aika pelottavia hetkia viime yona, mutta nyt kaikki on hyvin, ellei paremmin. Eilen kehuttiin hulluna meidan hotellia, ja viela kun mentiin nukkumaan niin oltiin ihan mielissaan etta ompa halpa ja hyva! Meilla meni aika myohaan, tilattiin mm. omeletit huoneeseen puolenyon aikoihin heh.. Mutta aina kun ne hotellin tyypit tuli meidan huoneeseen, ne tollas meita ja meidan kamoja. Respamieskin tuli ihan muuten vaan kysymaan meilta, eihan oo mitaan ongelmia ja Saaralla oli vaan minishortsit kun se kaveli sisaan. Ja se ei ees koputtanu, yak. Myohemmin se kuitenkin tuli takaisin, ja pyysi anteeksi sita. Ilta vahan venahti, ku Saaran rinkassa oli pikkupikkuotokoita, karpasia ja pikkumurkkuja :(. Se episodi on meilla videolla mutta mehan tietysti panikoitiin kun me ei tykata otokoista. Mutta paastiin siis nukkumaan joskus kahden maissa. Itse (Aino) laitoin korvatulpat ja silmasuojan ja menin tyytyvaisena nukkumaan. Mutta yolla noin puoli viiden maissa Aliisa havahtui, niinkuin joku otokka olisi kipittanyt paidalla. Sitten han herasi, ja naki kuinka MIES loikki pois huoneestamme. Itse herasin, kun Aliisa sanoi "Taalla huoneessa oli joku!" Huomasin, etta ovi oli raollaan kaytavalle, ja tyrkattiin se akkia lukkoon. Mentiin tietysti ihan paniikkiin. Saara oli jattanyt nukkumaan mennessa vessaan valot, mutta mies oli kai sammuttanut nekin, koska ne eivat olleet enaa paalla. Kaikki huoneen valot saa sammutettua kaytavalta, mika on kylla vahan outoa. Oli jotenkin vaikea tajuta, etta joku oikeasti tuli MEIDAN huoneeseen, avaimilla. Tuli kylla todella turvaton olo, me oltiin ainoat lansimaalaiset koko hotellissa, sillon olis kylla miesseura ollut tarpeen. Kaikki hotellin henkilokunta on miehia, paitsi yks siivooja. Mun iPod ja kannykka oli mun yopoydalla ihan tarjolla, mutta niita se mies ei vieny.. Kun oltiin rauhotuttu, paatettiin menna respaan ja alkaa rayhaamaan. Mentiin sinne ja oltiin tosi vihaisia. Vedottiin siihen, etta ollaan naimisissa olevia naisia ja ollaan todella loukattuja ja peloissaan. Meidan aviomiehet on tulossa Mumbaihin. Nostettiin kova meteli siella, ja tuntu silta etta ne otti meidat tosissaan ja oli tosi pahoillaan, varsinki yks miehista. Vaitti tietenkin, etta vain pomo saa kayttaa vara-avaimia mutta voiko Intialaisten sanomisiin luottaa... Uskalsin laittaa korvatulpat vasta puoli seitsemalta aamulla, ajateltiin, etta ei kai ne enaa aamulla voi tulla sinne. Ai niin, ja oli meilla tietenkin mahtava lukkoviritys ovessa. Se koostui tuolista, jeesusteipista, metallikannusta ja ketjunpatkasta, se oli meidan turva :)

Oltiin kylla lievasti sanottuna kuumottuneita tuosta tapahtuneesta. Aamulla saatiin paikalle hotellin pomo. Pomo oli kylla kaynyt salilla, se oli todella iso mies. Mutta pomo otti meidat tosi vakavasti. Hotelli on ollut kuulenna 17 vuotta pystyssa, eika ikina tallaista ole tapahtunut. Jaa-a. Mutta sitten sanottiin hotellin miehesta, joka kaveli meidan huoneeseen illalla koputtamatta, ja paljastettiin siis kuka se oli. Se mies haettiin paikalle, ja pomo loi miesta meidan edessa. Se oli aika kamalaa, ne meni toiseen huoneeseen ja myohemmin mies sanoi, etta hanta lyotiin 20 kertaa.. Indian way to handle these things.. Tuli vahan paha mieli.

Tarkoitus oli jaada viela yhdeksi yoksi hotelliin, mutta sitten jarkeiltiin, etta parempi haipya, ainakin olis tosi vaikea nukkua siella, eika uskallettais enaa syoda niiden ruokia, koska ne vois vaikka myrkyttaa meidat. Joten lahdettiin hotellista, eika viimesta yota tarvinu edes maksaa jee laiha lohtu. Ja meidan piti kirjottaa pomolle viesti, etta respamies pyysi anteeksi sita, etta tuli koputtamatta meidan huoneeseen. Huhhuh. Joten ei muuta kuin Lonely Planet ja puhelin kateen, ja saatiin varattua toisesta hotellista huone, hotelli Bentley's. Tama Bentley's on Colaban alueella ja taalla on enemman turisteja. Tama hotelli, tai oikeastyaan guest house on aivan ihana!!! Henkilokunta on kohteliasta, ei liian tunkeilevaa. Huone on iso, eika haise homeelle. Huoneen saa lukkoon sisalta (en tieda sellasen lukon nimea) sellasella ulkohuussityyppisella hakasella eika sinne sillon paase ulkoa. Ja siella on muitakin lankkareita, ja nahtiin jo yks brittimies, joka sano etta se Bentley's on ollu tosi hyva hotelli! Mutta taa on kylla aika kallis... No me ollaan taalla pari yota ja sit olis tarkoitus menna Diuhun! :) Mutta olkaa huoleti kotivaki ja muutkin jotka tata lukee, nyt ollaan kylla turvassa, tama hotelli on luotettava, ja tama alue on myos turvallinen.

Mutta tallakin oli tarkoitus. Opittiin ainakin se, etta huoneen ovi lukkoon AINA. Ja muutenkin meidan ei pitais herattaa niin paljon huomiota ja olla mukavia. Naiset ilman miesta on taalla vapaita naisia eli vapaata riistaa, mita me ei todellakaan haluta olla taalla. Pitaa olla tylympi. Mutta tassa kaikki talta eraa, kaikki on kunnossa nyt ja kohta mennaan syomaan!

Aino

PS.Ruoka on ihanaa taalla! Eika viela(kaan) oo tullu mahatautia, jee!

Aliisa taking over the keyboard now...

"Mutkia matkaan" basically means that we've experienced some trouble on our way. Mumbai has brought us such wonders already, but recent events have been, what some would call a well needed "wake-up call". Let me rewind a bit. After having a lovely day in Colaba, the touristic traveler ghetto of Mumbai we headed back to our hotel to relax. Sometime in the evening the man from the reception shocked us by walking in our room without ringing the doorbell! We were quite upset about that, but he apologised and we carried out with our lovely evening of ukulele music and singing. The first bad yet rather hilarious incident of the evening was an ant attack that hit Saara's backpack. All of a sudden the entire floor around our beds (where Saara's bag was) was flooded with ants. I grabbed the video camera and started filming. Let me tell ya, the footage is hilarious! We sprayed bug spray all over the place and couldn't stop laughing. A staff member also came in to help with the bugs. He sprayed something in the room that truly ended the attack - in fact, I don't think we ever saw an ant again that night. The evening, already seaming like an eventful one, couldn't have had a worse ending when something truly scary happened to us. After the reception man had walked in our room (much earlier), we had been very careful with locking the hotel room door. Therefore it was surely locked when we hit the sack. Ever since we arrived in Mumbai, we had also decided to keep the toilet light switched on incase of.. well, bladder needs.

At around 04:30am I woke up to a tickly feeling, as if a huge bug was walking on my chest. Although it was pitch black, I woke up to it, and sensed something was up. I was still drowsy from sleeping, but I could clearly see someone running from our room!! Someone had broken in our room, turned off the toilet light and fiddled around our beds. I woke the girls up and Aino shut the door right behind the man. Needless to say, we were frightened, and decided to calm down before taking any hazardous action. After about 15min, we walked to the reception, WOKE the staff members up (note that they weren't awake!!) and raised our voice about the incident. I personally feel we were taken seriously. However, who else would have a key to our room besides a hotel staff member! To make a long story short, we left the hotel first thing in the morning. Incase anyone was wondering, nothing was stolen from us last night. The thought of what COULD have happened was however scary enough to make us ditch our first Mumbai hotel.

Our second choice is located in the lovely Colaba area. The price is slightly more expensive, but worth every penny. We are staying in a safe guesthouse recommended by Lonely Planet and favoured by many other tourists (whereas we were the only non-Indian customers in the previous hotel). So I would like to point out that we are perfectly fine and safe now, and are experiencing no signs of mental health deterioration. Today has been a lovely one. We bought an Indian sim card so we can book hotels and make international phone calls at a cheaper cost. We're just about to go grab some dinner so must go now.

Ciao darlings!

-Aliisa
Ps.
Saara viela haluaisi kirjoittaa, etta jos tulevaisuudessa jotain tallaista tapahtuu, soitamme heti poliisille! Luulimme, etta oikeusjarjestelma on taalla todella hidas ja tehoton(mita se saattaa ollakin), mutta uuden hotellimme asukas kehotti meita vain ottamaan vastaavissa tilanteissa
valittomasti yhteytta poliisiin. Hyvaksi se varmaan nytkin olisi ollut, silla tuntui pelottavalta ajatukselta, etta huoneeseen murtautuja oli todennakoisesti joku hotellin henkilokunnasta. Ja kenelle me menimme ensimmaiseksi kertomaan asiasta? Heille! Mutta mita muutakaan oltaisiin voitu tehda?
Meilla on itseasiassa suuri epailys siita, kuka huoneeseen hiipi. "Hammasmieheksi" kutsumamme heppu mustapunaisine hampaineen vieraili huoneessamme sina iltana monta kertaa toimittamassa jos jonkinlaista asiaa. Joka kerta huomasimme hanen puheensa takkuilevan, silla katse ja keskittyminen olivat koko ajan meidan tavaroissamme. Luulemme, etta han ei olisi kuitenkaan halunnut varastaa mitaan(kuten yopoydalla tarjolla olleita i-podeja ja puhelimia), vaan paasta vain lahelle lansimaalaista naista. Han oli pahin tuijottelija kaikista hotellin miehista.
Yolla, kun nostimme respassa mekkalan, huomasimme Hammasmiehen olleen ainut hereilla oleva! Aamulla koitimme kohdistaa haneen oikein syyttavia katseita.
Hysteeriassamme reagoimme jopa niin friikilla tavalla, etta paassamme alkoi soida:
"Stop right now, thank you very much, i need somebody with a human touch. Hey you, always on the run..." Nauratti, mutta se ei ollut oikeastaan yhtaan hauskaa. Onneksi mieliala nousi tanaan, kun saimme ostettua lohtusuklaata ja yon loistavassa hotellihuoneessa!:)

Mumbai

Aino kirjoittaa...

On kylla aika mieletonta, ollaan siis hengissa ja nyt taalla Mumbain lammossa. Ihanaa kun nyt loydettiin nettikahvila niin vihdoin saa myos kontaktin Suomeen. Eilen illalla olis niiin tehny mieli lahettaa kaikille Suomeen tekstareita etta ollaan oikeesti viela hengissa :)

Noniin kelataanpa taaksepain, tuntuu etta on jo niin paljon tapahtunut tahankin mennessa, vaikka taa on vasta toinen paiva Intiassa. Eli lennot meni tosi hyvin, jopa Ainon mahakipu hellitti (kylla, mulla oli mahatauti(?) jo Suomen puolella!) ja ruoka oli hyvaa. Helsingissa meilla oli vaan kahden tunnin odotus ja sekin meni nopeasti. Koneessa saatiin vahan vinkkeja naiselta, joka oli menossa miehensa kanssa jo vissiin kolmatta kertaa Intiaan ja han antoi myos puhelinnumeronsa jos tulee kysyttavaa. Ja se nainen oli varmaan aitin ikainen ja silla oli meidan ikaisia lapsia! Hassua oli myos se, etta heidan perheessa vanhemmat ovat innokkaita reppumatkaajia, mutta lapsia se ei kiinnosta ollenkaan. Paadytaankohan mekin isoina tollaisiksi?;) Toivottavasti meidan lapset ainakin sitten lahtee matkaan mukaan!

Lentokentalla meni sujuvasti, saatiin rinkat ja mentiin ostamaan taksia varten pre-paidlippu. Saatiin lippu, ja meidat ohjattiin ulos. Sitten me ei tiedettykkaan mita tehda. Meilla oli lipuke, jota ei saanut antaa kenellekkaan ja siina oli numero 552. Tuli jo pieni paniikki kun ei tiedetty, mista taksi loytyy. Sitten loydettiin taksi, jonka rekisterinumero oli 552. Ymparilla parveili joukko intialaisia miehia ja ne tietenkin hyokkas meidan kimppuun. Miehet repi prepaid lappua mun kadesta mutta ei annettu sita. Sitten vanhempi parta-aija tuli ja sanoi olevansa "legal taxi driver" ja hatisteli muut pois. Paatettiin sitten luottaa siihen ja se kannatti :). Ne toiset miehet yritti ottaa meidan laukkuja ja laittaa niita taksiin. Se on intialaisten tapa saada rahaa, vakisilla tyrkytetaan "palveluita". Parta-aija sitten hatisteli ne pois. Oltiin kylla niiin epaluuloisia taksissakin kokoajan kun ei oikein uskalla luottaa kehenkaan. Sitten alkoi meidan taksimatka joka oli kylla ihmeellinen... Oli yo, mutta kadut oli taynna elamaa ja erilaisia tuoksuja. Ihmisia, koiria, lehmia. Ja oli tosi miellyttava ilma kun ei ollut liian kuuma.

Oli pimeaa.. Yhtakkia mies pysaytti, astui taksista ja meni kysymaan tieta meidan hotellille. Han sai neuvon, ja kaantyi pienemmalle, epailyttavalle tielle ja kaski meidan etsia hotellia. Jeeeee sitten nahtiin pieni kyltti. Mentiin respaan ja respamies sanoi meille heti: "Aliisa!" Sehan oli kiva. Saatiin ensin viiden hengen huone, jossa haisi aika pahasti homeelle... Mutta siella oli jopa ilmastointi, lansimainen vessa ihan siisti, eika yhtaan torakkaa!! Oltiin odotettu siita niin paljon pahempaa. Mutta yksi aika paha juttu siella oli. Huoneessa oli telkkari, mutta telkkarin takana oli ikkuna, joka oli...rikki. Rikkinainen ikkuna oli siis peitetty telkkarilla! Indian style... Oli vahan ahdistavaa menna nukkumaan kun mietittiin, etta sielta vois tulla vaikka kissa sisaan yaak! Mutta saatiin uus huone seuraavana aamuna, joka oli kiva. Tosin vessa ei vetanyt, mutta kaksi miesta tuli ja korjasi sen.(Tosin heilla kesti ainakin 2 tuntia saapua paikalle, mika ei tietenkaan ole kummallista taalla). Ei vielakaan yhtaan torakkaa :)

Tanaan uskaltauduttiin jopa suihkuun. Hotelli on muutenkin tosi kiva, ollaan kayty respassa jo varmaan kymmenen kertaa ja joka kerta ne on niin mielissaan! Hotellin henkilokunta on kylla kaikki tuijottavia miehia, mutta pitaa vaan koittaa olla mahdollisimman ruma ja itsevarma.

Saara kirjottaa..

About the hotel still: We think it might be an islamic hotel with "no alcohol" signs. But we are being sinners because we are hiding a herb booze bottle under Aino's pillow! We also have a bird-sounding ring-bell in our room and we hear the prayer call in our toilet. The staff of our hotel treat us like princesses. We really thank Juho about this hotel tip!
But seriously, we are going to be so conservative after this trip.:D Aino asked me today if I'm really going out with a small part of SKIN revealed in my legs. I just forgot to put the sleeves of my trousers properly after washing my legs. But of course, no way that i would go out like that! What uglier, the better. It's our motto here.

Today we found our way to Colaba, the backbacker ghetto of Mumbai. We noticed it would have been an easier place to start our India trip than the area we are living in.
The Gateway of India and the famous Taj Mahal hotel are now checked out. After seeing them we we're so hungry that we got a mission to find a good restaurant. Because we still are afraid of Delhi-belly, which we anyway are going to have, we opened the bible of travellers: Lonely Planet. I hope that in some point we can just forget it and go to some other places than those recommended in it, but right now it's a great help. We went to a restaurant called Delhi Darbar and had a really delicious dinner with the best garlic naans we've ever had.
Like Aino already told, we found this Internet cafe to write you all that we are doing fine. We don't even have so big shock we thought we'd have! Today we met the first western people by this far. Yesterday we saw none, and felt a bit uncomfortable amongst all of those Indian men staring at us. They must wonder that what are those three 15-years-old-looking white girls doing here all by themselves(=without men)! Well, we all have the rings.:D We also have an explination for those who ask about it. Yes, yes, our husbands are here with us, just behind the corner..I just wonder how many will believe that.:D

..and Aliisa has no time to write :D she's busy adding pictures to our blog! We're off to have some Chai now, shall write more soon!

HERE WE GO!

Hoi. Minäpäs poden pahaa matkakuumetta!! Kello vähän päälle 11 ja samoilla silimillä mennään ku eilenkin (..olen tosin niin ikään pettänyt erään lupauksen, mutta ehdinhän minä nukkua lentokoneessakin..). Ollaan soiteltu tytsyjen kans pitkin eilis iltaa ja olo alkaa olla kuin nauravalla nakilla. Tosin muutaman liiallisen kiehumisminuutin sijaan olen lillunut kattilassa malttamattomana jo yli puoli vuotta! Alkaa siis olla jo semmoinen elämännälkä, että BON APPÉTIT vaan kaikille!
Rinkkani painaa 9.7kg - se tuntuu selässä yllättävän painavalta. Toisaalta, en kuitenkaan lannistu, sillä mielestäni en ole kyllä salmiakin ja saippuakuplien lisäksi pakannut matkaan mitään turhaa. Toivon vain, etten ole unohtanut mitään. Turhan roinanhan voi tietenkin heittää menemään tai postittaa takaisin kotiin. En ole eläessäni muuten ollut tekemisissä niin monen Mini-grip pussin kanssa kuin nyt. Kaikki on sullottu niihin, erikokoisiin tietysti. Tyttöjen kanssa valittiin 2L, 1,L, 0,5L sekä niitä superpieniä pussukoita. Tekisi melkein mieli mennä rankkasateeseen testailemaan omaisuuteni suojakerrointa.
Jos pysymme aikataulussa, saavumme Mumbaihin huomis aamuyöstä, klo.04:25 paikallista aikaa. Sain muuten vihdoin varattua meille sen hotellin!! Tyylillemme ominaisesti päivää ennen - eikä sitten minuuttiakaan aikaisemmin.
Nyt on aika jättää hyvästit Suomelle - ainakin seuraavaksi 50. päiväksi! Rakkaat, nauttikaa ajasta ilman meitä :D Ainiin! Eero tuossa vieressä muistuttikin englanninkielen käytöstä blogilla. Joten here we go.The trip is really starting in a matter of hours, and in a way, in my mind it already has. I'm dreading the flights a little bit, but that's about it! I'm not really stressing about anything else right now. Well, okay sure we're all gonna miss our loved ones incredibly much, but we're also planning on returning home for Christmas. Rationality is key. I have to go make an important phonecall now <3, but we'll try and update this as soon as we can. Might take a day or two though, you never know. Take care and see you again soon!!

...AND WE'RE OFF TO INDIA!!

-Aliisa